top of page

Olisin halunnut pitää sinut - bonusvanhempien toistuva suru

Tämä blogikirjoitus on vertaiskertomus.

Olen Henna, nykyään 36-vuotias nainen, äiti ja puoliso. Olen myös bonusvanhempi.


Kerron tarinani suoraan, turhia kaunistelematta. Omista muistoistani ja tunteistani käsin.

Tämä on minun kokemukseni matkasta, tahtotilasta saavuttaa jotain ihmeellistä. Saada olla vielä äiti.

Kuva © Henna Korhonen

Elän uusperheessä. Omien biologisten lasteni lapsuudesta on jo aikaa. Esikoinen täysi-ikäistyy tulevana kesänä. Kumppanillani on myös omia biologisia lapsia, myös pienempiä. Toiveemme yhteisestä lapsesta on ollut olemassa jo useampia vuosia.

En kuitenkaan tullut raskaaksi, joten aloimme selvitellä lapsettomuuden syitä.


Alkukartoituksen ollessa kesken raskauduin ensimmäisen kerran. Olimme todella onnellisia. Raskaus kuitenkin päättyi spontaanisti ennen ultraäänitutkimusta. Muistan, kuinka itkin. Oli kesäkuu 2021. Muistan istuneeni paljon ulkona. Mieleen piirtyy se syvä lohduttomuus. En ollut koskaan kokenut mitään sellaista. Hän oli jo alkumetreillä olemassa meille.


Tämä oli kuitenkin vasta alkua tälle syvänteelle, jossa kumppanini kanssa olemme lapsettomuuden kanssa olleet jo vuosia. Sekundaarisen eli toissijaisen lapsettomuuden.

Olemmehan ulkoisesti iso perhe. Voiko todella tällaisessakin yhtälössä syli olla pohjattoman tyhjä? Jatkoimme menetyksestä eteenpäin. Ehkä tämä oli vain satunnainen tapahtuma, keskenmenot ovat kuitenkin yleisiä. Tulin uudelleen raskaaksi. En muista, millaisia tunteita kävin läpi, kun raskaustesti näytti positiivista. Oli elokuu 2021. Olen ikuistanut valokuviin vatsani kasvun. Taisin voida hieman huonostikin.


Vauva ultrattiin kahdesti. Samana päivänä kun niskaturvotusultra koitti, alaselkääni alkoi särkeä lievästi. Myös vuotoa tuli niukasti. Aika polille oli illalla. Muistan, miten mieleni ei suostunut käsittämään näkemäänsä. Sitä, kun ultrauslaitteen kuvaruudun valtasi tyhjyys, enkä löytänyt pienokaista siitä. Ultraaja sanoi, ettei siellä oikeaa viikkoa vastaavaa vauvaa enää ollut. Kasvu oli pysähtynyt suunnilleen raskausviikolle 8+4, mutta kehoni oli jatkanut raskauden ylläpitämistä. Se oli ensimmäinen keskeytynyt keskenmenoni. Kannoin häntä monta viikkoa tietämättä, mikä todellinen tilanne kohdussani oli.


Kun lääkkeellinen tyhjennys käynnistettiin, yritin kiivaasti etsiä häntä. Ainoa lohtuni siinä tilanteessa oli se, että saisin edes nähdä lapseni. Mitään ei kuitenkaan enää ollut jäljellä. Tämän lääketiede pystyi perustelemaan. Ainoat minulle jääneet muistot ovat niskaturvotusultrakuva kohdustani, jonka alareunassa makaa pieni mytty ja neuvolakortti, johon hoitaja oli jo täyttänyt valmiiksi myös edellisten raskauksien kulun.


Taisin vihata elämää. Taisin jo silloin aavistaa, ettei tämä kyllä sattumaa ollut.


Elämä jatkui, mutta se ei enää jatkunut täydellä painollaan elinvoimaisesti. Siitä tuli ovulaatio- ja raskaustestien värittämää, aikataulutettua tahtotilaa. Kai siinä oli jo silloin häivähdys siitä onko näin tarkoitettu.


Seuraava keskeytynyt keskenmenoni todettiin tammikuussa 2022. Vauva oli elossa vielä raskausviikolla 9+4.

Olin covid-potilaana mieheni kanssa. Kuinka odotinkaan tulevaa neuvolakäyntiä sairasvuoteeltani. Itkien kerroin puhelimitse, kuinka pelkäsin tällekin raskaudelle käyvän samoin. Onneksi ammattilainen linjan toisessa päässä tuntui ymmärtävän aidosti huoleni.


Tässä välissä olimme hakeutuneet lapsettomuuspoliklinikan asiakkaiksi. Emme olleet kaikkein tyypilliset asiakaspariskunta, meille sanottiin. Meillähän ei lopulta ollut ongelma tulla raskaaksi, vaan ongelma saada pitää lapset. Olimme kääntyneet myös yksityisen tahon puoleen. Mitään selittävää syytä ei meistä löydetty. Ei ainuttakaan koetta eikä sairautta, joka antaisi vihjeen.


Seuraava raskaus ja keskenmeno tapahtuivat maaliskuussa 2022. Silloin sain ensimmäiset tukilääkkeet raskauden ylläpitoon. Lääkkeet, joista ei ollut ainakaan mitään haittaa odotukselle. Tuli tunne, että meillä olisi vielä toivoa. Raskaus päättyi ennen ultrausta: kohdusta ei löytynyt mitään, joten kohdun ulkopuolista raskauttakaan ei voitu poissulkea. Vain raskaushormoniseuranta kertoi raskauden alkaneen, jatkuneen ja pian myös päättyneen. Olin kai aavistanut näin tapahtuvan.


Olimme sopineet neuvolan kanssa, ettemme enää tulisi raskauden alkukäynneille ja neuvolakorttikin kirjoitettaisiin vasta myöhemmin. En siis tavannut terveydenhoitajaa kuin kahdessa ensimmäisessä raskaudessa. Lisäultrat kyllä saimme. Niinkin pieni asia kuin neuvolakortti ja sen täytetyt ruudut. Tuntuu niin pahalta katsoa sitä. Mikä tämän kaiken tarkoitus oikein on.


Kaksi viimeisintä odotustamme olivat keskenään hyvinkin identtisiä. Kesä- ja marraskuinen 2022. Kokenut lapsettomuuslääkärimme oli määrännyt meille monia eri lääkevalmisteita tukemaan raskautta.


Voin todella huonosti. Niin huonosti, etten pystynyt työhöni hoitajana. Hengästyin pienimmistäkin asioista ja olin lähes vuoteenoma. Oksensin päivittäin. Sanoin jo silloin tuntevani, että se ei tuntunut normaalilta. Oloni oli kuin myrkytetty.


Luonnollisesti kummankin pienen odotusaika oli todella raskas myös henkisesti.

Kun raskaustestin positiivisesta tuloksesta ei enää uskalla nauttia ja siihen luottaa. Ajatukset ajautuivat väistämättä siihen, kuinka paljon suurempi todennäköisyys olisi sille, että kohtalo toistaisi itseään kuin siihen, että tämä kerta olisi erilainen. Kuuntelimme vauvan sydänääniä kotona. Sekä kesäkuista että marraskuista vauvaa odottaessani ne eivät vain yhtenä päivänä enää kuuluneet. Pystyin siten itse määrittelemään, minä päivänä lapseni olivat kuolleet.


Kesäkuiseni ollessa raskausviikolla 11+1, jouduin taistelemaan itseni terveydenhuoltoon, koska huoltani ei otettu tosissaan. Kerroin historiani. Kerroin kuulleeni sydänäänet kotona jo useamman viikon. Minua ei otettu äitiyspolille, koska syytä huoleen ei ollut: vauva oli todennäköisesti vain piiloutunut. Minulle sanottiin: "Älä huoli, kaikki eivät kuule sydänääniä vielä tuossa vaiheessa." Ei otettu todesta, että minä olin kuullut lapseni jo useamman viikon.


Lähdimme yksityiselle. Romahdin. Vatsani tuntui jotenkin pehmeämmältä. Se oli ainut asia, mikä oli kehossani toisin. Myös lemmikkikissani oli muutama päivä sitten aloittanut luokseni hakeutumisen täysin poikkeuksellisesti. Oli viikonloppu. Kätilö totesi sen minkä jo tiesin: vauva oli kuollut. Jouduimme lähtemään takaisin kotiin tämän tiedon kanssa. Sisälläni oli sikiö, mutta kuolleena.


Muistan miten musertunut olin. Bonuslapset olivat juuri silloin kotonamme. Minun piti kuunnella yläkerrasta kuinka kumppanini - heidän isänsä - leikki, nauratti ja hoivasi heitä. Ja minun oma lapseni on kuollut. Se tuntui niin epäreilulta. Miksi puolisollani oli pieniä lapsia jonkun toisen kanssa. Näitä inhimillisiä tunteita läpikäyneenä uskallan tämän nyt sanoa ääneen.


Pikkuinen syntyi osastolla. Olin varannut kutomani neuleen ja palan kangasta mukaani. Pitelin lastani kämmenelläni. Hän oli niin hento, että asennonvaihto oli vaikeaa. Otimme paljon kuvia ja pitelimme häntä.


Vaikeinta oli antaa hänet pois. Tiesinhän, etten enää koskaan saisi häntä takaisin.

Kotiin otin kutomani neuleen, jossa olin vauvaani pidellyt. Vieläkin tuo kudelma on sängyssämme mieheni puolella patjan alla suojassa, lähellä meitä.


Valitsimme lapsellemme yhteistuhkauksen ja hautaamisen muistolehtoon. Veimme muistolehtoon kukkasen ja kirjoitimme korttiin: “Äidillä ja isällä on sinua kova ikävä.” Se kiteytti jokaisen silmille sopivaksi sen tuskan, jota me nyt koimme. Kortissa oli nallen kuva.


Kukkakaupassa käynti oli vaikea. Myyjä yritti paketoida kukat, vaikka sanoimme ettei toimeen ollut tarvetta. Lisäsi vielä kuinka kauan kukat olisivat ilman vettä. Silloin lähdin itkien ulos.


Raskausviikolla 13+2 menehtynyt marraskuinen tyttömme tutkittiin. Kuolinsyytä ei kuitenkaan löytynyt. Olimme laskeneet tulevaisuutemme tuon tiedon varaan. Jos syytä ei löytyisi, onko meillä koskaan mahdollisuutta onnistua.


Lääkärit sanoivat, meillä on toivoa. Kyse on vain siitä, kuinka paljon kipua, tuskaa enää kestämme, koska takuita onnistumisesta ei kuitenkaan ole.


Olin niin vihainen. Miten joku ammattilainen kehtasi sanoa, että meillä oli näin toivottomassa tilanteessa jotakin toivoa. Tunnustan odottaneeni ikään kuin armahdusta: että joku toinen ihminen päästäisi meidät tästä lohduttomuudesta, toivottomuudesta sanoittaen että enää ei kannata yrittää.


Marraskuinen tyttömme lasketaan keväällä lumien sulettua samaan muistolehtoon sisaruksensa kanssa. Pelkään katsoa kännykkääni, koska tiedän, että aika on käsillä ja pian saan viestitse tiedon asiasta. Pelkään olevani silloin sopimattomasta tilanteessa ja murtuvani.


Lapsettomuuden näkymätön suru.


Olen joutunut tasapainoilemaan sen kanssa, kenelle asiasta kertoisin. Työssä on ollut vaikeaa, koska kaikki eivät ole tienneet lapsitoiveestamme. Kaikki eivät tiedä raskauksistani eivätkä näin ollen tiedä syytä sille, miksi palaan sairaslomalta surullisena. Kenelle tällaisesta surusta haluaa kertoa? Toisaalta kaikille. Toisaalta ei kaikille. Haluan sanoa kärsiväni lapsettomuudesta. Se on kuitenkin vielä ainakin omassa elinpiirissäni kovin vaiettu aihe.


Olen myös joutunut taistelemaan sen eteen, että nämäkin lapset tunnustettaisiin. He ovat olleet olemassa. Eivät ehkä muille, mutta meidän yhteinen matkamme on joka odotuksessa ollut enemmän tai vähemmän pitkä. He eivät olleet vain keskenmenneitä alkioita tai sikiöitä. Kyseessä ei ole alkuraskauden tai myöhäinen keskenmeno. Kyseessä on menetys, kuolema ja lapsi. Elävä olento. Lapsemme olivat olemassa ja tekivät meistä yhdessä vanhemmat.


Lohtua menetyksen keskelle toivat sairaalapastorin sanat: “Nämä eivät olleet hyvästit, tämä ei ollut lopullisuus. Uskon, että näette vielä.” Ja ajatus siitä, että elämä pakottaa hyväksymään tämän hetken, nämä menetykset. Voin kiistää tai taistella sitä vastaan, mutta jatkaakseni elämää joudun taipumaan elämän edessä. Näin meille on käynyt. Joudun sen hyväksymään.





246 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page