Pieni enkelipoika

Tämä teksti on vertaiskirjoitus. Sen piti olla ihan tavallinen maanantai. Tai ei nyt niin tavallinen, koska olihan kyseessä pääsiäismaanantai, mutta tavallinen päivä kuitenkin.

Olimme illalla tulleet reissusta kotiin ja nukuimme aamulla vähän pidempään, koko perhe. Aamupalan jälkeen vaihdoin lastenhuoneessa lakanoita ja muistan miettineeni, että heräsihän masussa asustelijakin, kun tunsin pienen töytäisyn. Lakanat vaihdettuani suuntasin kuntosalille ja sieltä ruokaostoksille. Salilla otin masukuvan, jonka postasin someen saatetekstillä "pääsiäispallo salilla" tai jotain muuta yhtä hupsua.

Kotiin palattuani piilottelin lapsille pääsiäismunia munajahtia varten ja pohdiskelin, että masussa on poikkeuksellisen rauhallista. Munajahdin jälkeen yritin syödä ja juoda vähän, jonka jälkeen asetuin sohvalle tunnustelemaan liikkeitä. Googlettelin, kuinka liikelaskentaa ei vielä kannata tehdä, koska 32 raskausviikkoa ei ollut vielä täyttynyt kohdallani. Liikkeitä ei tuntunut. Päätin kaivaa esille kotidopplerin, jota en ollut käyttänyt enää pitkään aikaan, koska liikkeet olivat pitäneet mieleni rauhallisena.

En löytänyt sykkeitä dopplerilla, mutta ajattelin sen johtuvan vain vanhoista paristoista. Huoli alkoi kuitenkin hiipiä mieleeni ja soitin synnärille. Puhelimeen vastannut kätilö rauhoitteli vauvan olevan niin pieni, etteivät hekään saa aina sykkeitä kuulumaan käyrillä, vaikka viikot ovatkin jo pitkällä. Tässä vaiheessa oli menossa raskausviikko 29+4. Kätilö kuitenkin sanoi, että saan ajella synnärille tarkastuttamaan tilanteen, jos kovasti huolettaa.

Puhelusta rohkaistuneena päätin lähteä synnärille yksin, koska olihan kyseessä vain "tsekkauskäynti", jossa naureskeltaisiin pikkumiehen halunneen vain vähän säikäyttää äitiä. Automatkalla löysin autosta salmiakkeja ja ajattelin, ettei pari salmiakkia ole vaaraksi, jos vauva innostuisi liikkumaan saamansa sokerin ansiosta. Liikkeitä ei salmiakeista huolimatta tuntunut.

Synnärillä minut otti vastaan ystävällinen kätilö, joka ohjasi minut synnytyssaliin ja antoi lasillisen mehua, jonka jälkeen hän yritti saada vauvan sydänääniä käyrälle. Niitä ei kuitenkaan löytynyt ja paikalle tuli myös puhelimessa ollut kätilö. Hänkään ei saanut sykettä käyrälle, mutta totesi taas, ettei se välttämättä näin pieneltä aina löydy asennosta riippuen.

Lääkäri sattui olemaan juuri tuolloin synnärillä ja menimme hänen luokseen. Asetuin makaamaan tutkimuspöydälle ja lääkäri alkoi ultrata. Hän ultrasi melko pitkään, eikä sanonut mitään. Pitkältä tuntuneen ultrauksen jälkeen hän lausui ne maailmani pysäyttäneet sanat: "valitettavasti täältä ei löydy enää sykettä". Menin hämilleni ja totesin, ettei sellainen voi olla mahdollista. Eihän? Lääkäri toisti nuo karmeat sanat, jonka jälkeen aloin huutaa ja itkeä.

Huusin ja itkin, kunnes kysyin, mitä olin tehnyt väärin. Lääkäri ja kätilö vastasivat yhteen ääneen, etten ollut tehnyt mitään väärin. Jatkoin huutoitkua ja samalla tuntui, että katson tilannetta jostain ulkopuolelta. Eihän meille voinut käydä näin, ei vain voinut. Jossain välissä soitin puolisolleni kotiin ja kerroin, mitä on tapahtunut. Hän alkoi järjestää lapsille hoitajaa ja lupasi tulla synnärille niin pian kuin mahdollista. Lääkäri kertoi, että synnytys pitäisi käynnistää sitten, kun olen siihen valmis. Olin järkyttynyt ymmärrettyäni, että minun täytyy synnyttää vauvamme alateitse. Lääkäri selitti, miksi niin on parasta ja sovimme, että synnytystä alettaisiin käynnistellä heti tiistaiaamuna.

Siirryin kätilön kanssa takaisin synnytyssaliin. Puolisoni saapui joskus kymmenen aikoihin illalla. Illan aikana minusta käytiin ottamassa liuta verikokeita. Iltavuoron kätilö vaihtui jossain vaiheessa yöhoitajaksi, jolta sain nukahtamislääkkeen. En kuitenkaan nukkunut tuona yönä juuri lainkaan.

Tiistaiaamuna kahdeksan jälkeen sain ensimmäisen käynnistyspillerin, joita sain koko päivän ajan säännöllisesti. Supistuksia alkoi tuntua ja sain jossain vaiheessa kipupiikin, jonka kanssa pärjäsin myöhälle iltaan, jolloin sain uuden samanlaisen. Aamuyöllä viiden aikoihin kivut alkoivat yltyä sellaisiksi, etten enää oikein pärjännyt niiden kanssa. Kätilö soitti anestesialääkärin paikalle ja sain epiduraalipuudutuksen, joka poisti kaikki kivut. Aamulla kymmenen aikoihin tuntui, että epiduraalin vaikutus alkaa heikentyä, jolloin aamuvuoroon saapunut kätilö tuli lisäämään sitä. Tästä ei kuitenkaan ollut apua, koska minulle alkoi tulla tarve ponnistaa. Itkin, kuinka en halua ponnistaa, koska silloin joudun luopumaan vauvastani. Luonnollisesti en kuitenkaan pystynyt pysäyttämään synnytystä, vaan muutaman ponnistuksen siivittämänä meille syntyi pieni enkelipoika klo 10.36. Hän oli täydellinen kaikkine sormineen ja varpaineen. Hänessä ei ollut mitään vikaa. Hän ei vain jaksanut elää.

Vietimme hänen kanssaan puolitoista tuntia, jonka jälkeen hyvästelimme hänet ja annoimme hänet kätilölle. Kaikki oli ohi. Vain kaksi vuorokautta sitten olin ollut onnellisesti raskaana ja nyt olin synnyttänyt vauvamme kuolleena. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Tietty osa minusta kuoli enkelipoikani mukana. Mikään ei ollut enää ennallaan. Kaikki oli muuttunut.