Ajatuksia pähkinälapsen vanhemmuudesta

Tämä teksti on vertaiskertomus. Olet kohta yhdeksänvuotias. Silti joka päivä yhä muistan, millaista oli odottaa sinua kaiken pelon, toivon ja epäuskon läpi.

Sinua kaivattiin monta pitkää ja vuoristoratamaista, surun, odotuksen, pettymyksen ja epätoivon täyttämää vuotta. Ensimmäinen keskenmeno jätti hämmentyneeksi ja surulliseksi. Toinen tyhjensi fyysiset ja henkiset voimavarat. Kolmas veti maton jalkojen alta ja muutti elämän lopullisesti. Neljännen jälkeen olin vain turta. En ollut varma, uskallanko enää yrittääkään. Päätimme lopulta, että vielä kerran ja silloin tuli sinun aikasi.

Kun aloin odottaa sinua, teitä oli kaksi. Tuntemattomasta syystä kaksosesi ei kuitenkaan jaksanut kasvaa, ja jälleen kerran odotukseen saapui suuri suru ja pelko. Lääkäri ei antanut toivoa, vaan kehotti valmistautumaan myös sinun menetykseesi. Sitkeä pieni sydämesi kuitenkin sykki. Kiinnityin siihen ja riipuin siinä läpi pelottavien kuukausien, vaikka en tiennyt enää, mitä toivo on. Halusin vain nukkua läpi raskauden ja herätä syntymääsi. Tuskin uskalsin edes hengittää.

Synnyit komplikaatioiden saattelemana, elävänä, mutta heikkona. Jouduin päästämään sinut sylistäni heti enkä saanut sinua käsivarsilleni ennen kuin pari päivää myöhemmin. Sittenkin vielä toipumisen tie vei aikaa. Se oli jo melkein liikaa kaiken odotuksen ja pelon jälkeen.

Muistan hetken, kun olit vihdoin kotona. Yritin nukkua, mutta en saanut unta, sillä sinä kuorsasit, pientä vauvankuorsausta. Tunsin ensimmäistä kertaa varovaista helpotusta: olimme selvinneet tähän asti. Enää ei tarvinnut miettiä, vieläkö sydämesi sykkii jossain minun sisälläni. Ei enää pelätä sairaalassa, pystytkö jonain päivänä itse hengittämään. Kuulin jokaisen hengenvetosi samassa huoneessa ja nukahdin.

Pysyin pitkään varuillani. Jokainen flunssasi vei meidät päivystykseen. Jokainen pienikin tapaturmasi sai pelkäämään pahinta. Olin varma, että pian lopulta kuitenkin tapahtuisi se, minkä jo luulin tietäväni tapahtuvaksi: menettäisin sinutkin.

Minun on ollut vaikea luottaa, että taisit sittenkin tulla jäädäksesi. Sinulle on sattunut ja tapahtunut, mutta olet selvinnyt, joka kerta. Pelko silti sävähtää minussa aina, kun kotiintulosi viipyy, tai kun lähdet yksin harrastukseen, tai kun jostain läheltä kuuluu ambulanssin ääni. Olen ehkä ollut ylihuolehtiva, liikaa pelkäävä, pahimpaan varautuva, mutta olen antanut sen jo itselleni anteeksi. Meillä on ollut pitkä tie tähän hetkeen.

Sinun ei pitänyt selviytyä edes alkuraskaudesta, ja nyt olet kuitenkin tässä, reipas pieni koululainen. Sinä opit hengittämään omin avuin, tulit sairaalasta kotiin, kasvoit ja kehityit. Yritän opetella luottamaan elämään, vaikka menetysten jälkeen se on ollut vaikeaa, lähes mahdotonta. Kun katson sinua ja kuulen naurusi, näen häivähdyksenä hänetkin, joka hetken kasvoi kanssasi. Sydämessäni kannan yhä myös kaikkia, joita kannoin ennen ja jälkeen sinun.

Suruni ei ole pois siitä rakkaudesta, jota tunnen sinua kohtaan. Päinvastoin, kenties se on tehnyt rakkaudestani herkempää, rohkeampaa, syvempää. Ehkä minäkin opin vielä hengittämään kanssasi, pieni pähkinälapseni. 22.8. vietetään kansainvälistä Rainbow Baby Dayta. Rainbow Baby (suomeksi käytetään myös nimitystä pähkinävauva), tarkoittaa menetysten jälkeen perheeseen syntynyttä lasta.