top of page
  • K.S

Vastasyntyneen menetys

Tämä blogikirjoitus on vertaiskertomus. Julkaisemme tekstin poikkeuksellisesti nimimerkillä. Ihmiset käsittelevät surua eri tavalla. Osa haluaa puhua paljon. Osa kokee, että hiljaisuus ja luonnossa oleminen auttavat. Osa kokee, että kirjoittaminen tuo jonkinlaista lohtua. Kun minun kohdalleni osui lapsen menetys, kirjoitin. Pelkäsin, että unohdan muuten sen tuskan ja pahan olon. Halusin tallentaa sen tunteen jotenkin muistiin.

Menetin vastasyntyneen esikoiseni huhtikuun lopussa 2022. Siitä tulee pian jo kaksi vuotta. Mihin tämä aika on mennyt? Muistan kun kriisityöntekijät sanoivat minulle, että suru muuttaa muotoaan. Olin pettynyt kuulemaani. Miten suru oman lapsen menettämisestä voi helpottaa? Miten se on mahdollista? Eikö suru pysy aina vahvana minun elämässäni ja sekoita arkeani? Onneksi kriisityöntekijät olivat oikeassa. Suru todellakin muuttaa muotoaan. Se ei silti tarkoita, että lapsen menetys olisi unohdettu. Surun kanssa oppii elämään ja se on osa minua.

Kerron vähän, miten meille kävi. Voin koko raskauden ajan hyvin. Vauvalla oli kaikki kunnossa. Tykkäsin käydä neuvolassa kuulemassa sydänääniä ja kertomassa omia fiiliksiäni.

Meidän vauvamme syntyi ja kuoli samana päivänä. Miten voi olla, että elämä alkaa ja loppuu sitten heti sen jälkeen? Vauvan syntymä tuo yleensä tullessaan iloa ja riemua, meille ei. Oli tyhjyys ja syvä hiljaisuus. Ei ollut vauvan itkua. Ei ollut onnellista tulevaisuutta. Tuntui, että aika pysähtyi. Kaikkien elämä jatkui, meidän elämämme loppui. Siltä se tuntui.

Meidän Hendrik kuoli synnytyksen jälkeen, raskausviikolla 40. Lähdimme sairaalasta kotiin seuraavana päivänä. Ilman lasta. Tyhjä turvakaukalo kainalossa. Älytöntä. Asuimme tuolloin pienessä kaksikerroksisessa kerrostalossa ja kaikki tiesivät, että odotimme lasta ja olimme lähteneet synnyttämään. Kun palasimme kotiin, pihalla oli yksi naapureista. Hän onnitteli, mutta sanoin, ettei ole mitään, mistä onnitella. Hän ymmärsi, mitä tarkoitin. En sanonut muuta, kyyneleet puhuivat puolestaan.

Kotona oli outoa ja hiljaista. Tuntui, ettei millään ole väliä. Mietimme, mitä tehdä aamupalan jälkeen. Pitäisikö mennä takaisin sänkyyn ja vaan nukkua? Mutta päätimme melkein heti, että me selviämme. Jatkamme elämäämme, vaikka se kuulosti sinä hetkenä niin mahdottomalta. Tuntui, että jos niin sanoo, niin se tarkoittaa, ettemme sure ja meillä on helppoa. Päätimme, että pidämme itsestämme huolta. Tiesimme, että meidän pitää syödä monipuolisesti, levätä tarpeeksi ja ulkoilla joka päivä, jotta voimme hyvin. Ystävät ja perhe olivat isossa roolissa siinä, että me pärjäsimme. Meitä kuunneltiin eikä meitä jätetty yksin.

Halusin puhua menetyksestäni paljon ja onneksi ystävät ja perhe kuuntelivat. Toistin itseäni, mutta se oli tarpeellista. Se oli minun tapani surra ja saada vähän helpotusta olooni.

Nyt, melkein kaksi vuotta menetyksen jälkeen, meillä on kotona toinen lapsi. Hän on ihana, valloittava ja meidän ilomme. Vaikka Hendrikin menetys mullisti meidän elämämme aivan hirveällä tavalla, päätimme, että haluamme myös toisen lapsen. Elävän lapsen. Ja me saimme tytön. Tietenkin meillä oli pelkoja, mutta enemmän oli uskoa siihen, että tällä kertaa tulemme kotiin elävän lapsen kanssa.

Lapsen menetys on kauheinta mitä olen kokenut. Sitä ei pitäisi kenenkään kokea. Mutta valitettavasti en ole ainut enkä viimeinen, joka menettää lapsensa. Tavallaan se tuo lohtua, koska en ole yksin samassa tilanteessa. Vertaistuki on äärettömän tärkeää! Haluan kirjoituksellani auttaa kaikkia niitä, jotka ovat myös menettäneet lapsensa. Tiedä, että sinä et ole tehnyt mitään väärin. Tiedä, että sinä olet hyvä sellaisena kuin olet! Pidän tärkeänä sitä, että me menetyksen kokeneet puhumme menetetyistä lapsistamme. He ansaitsevat sen. Uskon, että meidän Hendrik katselee meitä taivaalla, kaikkein kauneimman pilven reunalta. Sen vuoksi haluan näyttää hänelle, että pärjään ja elämä jatkuu, vaikka hän ei ole täällä meidän kanssamme. Hän on sydämessämme aina ja meillä on niin kova ikävä häntä.

Hendrik teki minusta äidin ja vahvemman ihmisen. Hän pysyy aina tärkeänä osana meidän elämäämme. Terkut sinne ylös!


93 views0 comments

Comments


bottom of page