Tukea vasta kolmannessa raskaudessa

Tämä kirjoitus on vertaiskertomus. Julkaisemme tekstin poikkeuksellisesti nimimerkillä. Kuopuksemme syntyi kesällä 2024. Hänen syntymäänsä edelsi lähes neljän vuoden jakso, johon kuului elämämme kipeimpiä ja epätoivoisimpia lapsettomuuden hetkiä, mutta myös sydäntä puristavaa onnellisuutta kun saimme elävän lapsen syliin alkuvuodesta 2023.

Jokainen lasta toivova on varmasti tietoinen vuoden yrittämisen rajasta, joka tulee useimmissa tapauksissa ylittää, jotta pääsee julkisen terveydenhuollon tutkimuksiin selvittämään miksi lasta ei kuulu. Meillä tuo vuosi täyttyi samaan aikaan, kun saimme raskaustestiin ensimmäisen plussan. Tunne oli huumaava ja helpottunut. Toistelimme ääneen ja ääneti kuinka meillä nyt vaan kesti vähän pidempään kuin muilla, mutta kuuluimme silti siihen joukkoon, joka raskautuu ensimmäisen yritysvuoden aikana.

Varsin pian matto vedettiin altamme, kun vain parin viikon päästä positiivisesta testituloksesta kuulimme, että raskaus ei etene normaalisti ja keskenmeno on käynnissä. Tuolloin sain esimakua siitä, miten huonosti keskenmenoa läpikäyvä kohdataan. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt minua eikä ketään oikeastaan edes kiinnostanut. Muistan ikuisesti naistenklinikan kätilön sanat "ethän sä oikeastaan edes ollut raskaana", kun soitin päivystykseen pitkään jatkuneen vuodon takia. Hänen mielestään ilmeisesti vasta myöhemmät raskausviikot olisivat tehneet menetyksestämme oikean. Pikkuhiljaa aloin itsekin vähätellä raskauttani enkä mielelläni puhu siitä tai mieti asiaa. Olen kuitenkin aina syksyisin tietoinen siitä, milloin keskenmenon vuosipäivä on ja milloin lapsemme laskettu aika olisi ollut.

Kun keskenmenon jälkeen, 9 kuukautta myöhemmin saimme jälleen positiivisen raskaustestituloksen, en uskaltanut ilmoittaa neuvolaan asiasta ennen kuin olimme käyneet useaan otteeseen yksityisellä lääkäriasemalla toteamassa kaiken olevan hyvin. Valitettavasti myös tähän odotusaikaan kuului tökeröjä kommentteja ja vähättelyä, kun kerroin peloistani ja ahdistuksestani. Minulle saatettiin sanoa, ettei ole syytä pelätä, koska kaikki on nyt hyvin, ja heti seuraavassa lauseessa kertoa kuinka tavallisia keskenmenot olivat. Eräs neuvolan terveydenhoitaja jopa kysyi minulta, että mitä minä tuollaisia mietin keskellä kauneinta kesää, kun kerroin, että minua pelottaa keskenmeno.

Koko raskausaika menikin pelätessä ja yksin ajatusteni kanssa tarpoessa. En uskaltanut tehdä mitään hankintoja kuin vasta aivan loppumetreillä ja tehdyt hankinnat aiheuttivat minulle lähinnä pakokauhua. Muistan itkeneeni miehelleni, ettei hän saa koota lastenvaunuja, koska silloin lastentarvikeliike ei ota niitä takaisin jos vauva kuolee. Olisin kipeästi tarvinnut terveydenhuollosta tukea paitsi omaan jaksamiseeni, myös siihen miten jo raskausaikana pystyisin luomaan tunnesidettä vauvaan. Kun vauva viimein syntyi, minun oli erittäin vaikea tuntea häntä kohtaan sellaista syvää kiintymystä ja rakkautta, mistä muut äidit kertoivat. Kun sain vauvan rinnalle, olin täysin tyyni ja ilmeetön. Olin 9 kuukautta keskittynyt siihen, miten pärjään menetyksen kanssa, vaikka minun olisi pitänyt keskittyä siihen, miten pärjään vauvan kanssa.

Esikoiseni syntymän jälkeen uskottelin itselleni, että jos joskus tulemme uudestaan raskaaksi, kaikki on erilaista: nautin raskausajasta, teen hankintoja, luotan, että kaikki menee hyvin ja odotan innolla pikkusisarta syntyväksi. Kun kuopuksemme yllättäen ilmoitti itsestään, minut valtasi syvä paniikki. Ennen ensimmäistä seulontaultraa olin käynyt jo 6-7 kertaa yksityisellä ultrassa tarkistamassa, että vauva on elossa. Tunsin suurta häpeää siitä, että kävin niin tiheästi ultrissa, mutta samaan aikaan en sietänyt ajatusta siitä, että jotain pahaa olisi tapahtunut enkä olisi ajan tasalla tapahtuneesta. Lähes jokaisella ultrakäynnillä tuijotin näyttöä enkä tuntenut mitään, en helpotusta enkä suurta onnea. Olin aivan käsittämättömän väsynyt pelkäämään, mutta en saanut itseäni rauhoittumaan.

Onnekseni eräs sydämellinen perinatologi huomasi, ettei kaikki ollut kunnossa ja kehotti minua pyytämään lähetteen poliklinikalle erityisen tuen piiriin. Olin jo aikaisemmin neuvolassa pyytänyt päästä mahdollisimman pian neuvolalääkärille, sillä huoleni eivät jättäneet minua rauhaan ja kaipasin jotain, mitä tahansa, mikä helpottaisi oloani. Pyyntööni suhtauduttiin kuitenkin nihkeästi ja vasta yksityisen lääkärin kirjaukset saivat pyörät pyörimään. Onnekseni neuvolalääkäri kirjoitti pyydetyn lähetteen, ja ennen raskauden puoliväliä olin jo tapaamassa kätilöä ensimmäisen kerran. Sain tapaamisessa luvan ottaa kätilöön yhteyttä aina huolien vallatessa mielen. Minut kohdattiin lempeästi eikä kukaan voivotellut tai kauhistellut sitä, etten kyennyt nauttimaan raskaudesta.

Erityisen tuen poliklinikan kautta sain myös mahdollisuuden päästä keskustelemaan odotusaikaan erikoistuneen psykologin kanssa. Olen syvästi kiitollinen hänelle, sillä vastaanotoilla sain luvan olla juuri niin peloissani kuin olin. Hän ei myöskään yrittänyt ohjata minua ajattelemaan positiivisesti tai luottamaan siihen, että kaikki menisi hyvin. Keskustelutuki ja poliklinikan ylimääräiset ultrat yhdessä kätilöltä saadun etätuen kanssa tekivät ihmeitä myös minun ja kohtuvauvan suhteelle. Aloin odottaa hänen tapaamistaan, mietin minkä näköinen hän on ja minkälaista elämäni tulisi olemaan kahden pienen lapsen kanssa.

Kun kuopuksemme syntyi, koin suunnatonta iloa ja rakkautta siitä, että hän oli sylissäni. Samaan aikaan tunsin surua, sillä minun ja esikoisemme välinen hankala alku oli niin räikeän erilainen kuin kuopuksemme kanssa. En koskaan saa tietää minkälainen tieni äidiksi olisi lopulta ollut, jos olisin saanut keskenmenon jälkeen edes rahtusen siitä tuesta, mitä sain kolmannessa raskaudessa. Sen kuitenkin tiedostan, että olen etuoikeutetussa asemassa, sillä minulla oli mahdollisuus hakea yksityiseltä lääkäriltä mielenrauhaa ja päästä sitä kautta tuen piiriin.