Tänä vuonna lupaan tehdä valintoja, jotka ovat minulle hyväksi

Muistan yhä elävästi erään uuden vuoden alun vuosia sitten. Elin syvissä vesissä, keskellä toistuvien menetysten ja sekundäärisen lapsettomuuden kriisiä. Mietin, mitä uudella vuodella voisi olla annettavaa, kun en voinut itse vaikuttaa siihen, mitä eniten kaipasin: saada elävää vauvaa syliini asti. Olin uuvuksissa raskauden toivomisen ja yrittämisen vuoristoradasta, jäytävästä menettämisen pelosta ja siinä vaiheessa jo kahden menetyksen aiheuttamasta surusta, jota en ollut vielä edes päässyt kunnolla käsittelemään. Olin uuvuksissa, kun yritin elää tavallista elämää tavallisten ihmisten keskellä, vaikka sisälläni velloivat elämän ja kuoleman kysymykset ja sylini huusi menettämiäni pienokaisia.

Tapanani ei ollut tehdä uuden vuoden lupauksia, mutta sillä kertaa päätin jotain. Lupasin itselleni, että alkavana vuonna tekisin ensisijaisesti valintoja, jotka tekisivät hyvää minulle ja perheelleni. Päätin punnita työtarjoukset, uudet projektit, ihmissuhteet, harrastukset ja käytännössä kaiken, mihin elämässäni pystyin vaikuttamaan, sen pohjalta, tekisikö se minulle hyvää. Lupauksen taustalla oli tunne, että voimavarani olivat menetysten keskellä hupenemassa kovaa vauhtia enkä jaksanut enää repiä itsestäni mitään sellaiseen, mikä ei olisi hyväksi.

Jälkikäteen ajateltuna lupaukseni valmisteli minua jollain tavalla siihen, mitä sinä vuonna oli edessä. Kesällä menetin kolmannen pienokaiseni ja elämäni muuttui lopullisesti toiseksi. Suru valtasi niin voimalla, etten enää jaksanut kysellä, saiko raskaudenaikaista menetystä surra tai pitäisikö vieläkin vain jaksaa elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Uutena vuotena tekemäni lupaus kantoi minua läpi sumuisen kesän sekä seuraavana syksynä, kun muiden mielestä minun olisi pitänyt olla jo toipunut ja itse vasta hapuilin kohti arkea. Lupaukseni ansiosta uskalsin hieman rohkeammin piirtää rajani, käpertyä kotiin ja lähimpieni seuraan ja ottaa aikaa sille, mitä milloinkin tarvitsin, jotta jaksoin päivästä toiseen.

Myöhemmin olen ajatellut, että tämä lupaus pitää huolta omasta jaksamisestani on ollut kenties merkittävintä, mitä menetyksistäni ja surun kanssa elämisestä minulle on näinä vuosina seurannut. Kun voimavarat vähenevät, turha valuu pois. Joskus ajattelen, että ehkä uskallus pysähtyä ja valita se, mikä on tärkeää, on lahja, jonka menettämäni pienokaiset ovat minulle jättäneet. En ole enää välittänyt siitä, suoritanko elämässäni jonkun muun mielestä oikeita asioita oikealla tavalla. Edelleen myös automaattisesti punnitsen valintojani sen mukaan, tekevätkö ne minulle ja perheelleni hyvää.

Toivon lempeää alkanutta vuotta sinulle,

...joka menetit odottamasi pienokaisen viime jouluna tai heti tämän vuoden alkaessa.

...jolle viime joulun piti olla se onnellinen raskausjoulu.

...jolle viime joulun piti olla ensimmäinen yhdessä vauvan kanssa.

...joka aloitit jälleen yhden vuoden ilman menettämääsi lasta.

...joka aloitit jälleen yhden vuoden kysellen, olisiko tämä vihdoin se vuosi, kun saat elävän lapsen syliin.

...joka aloitit vuoden miettien, jaksatko ja uskallatko enää toivoa.

Tähti ry on täällä tänäkin vuonna jokaista raskaudenaikaisen menetyksen kokenutta varten. Löydät meidät täältä verkkosivuilta, somesta sekä vertaistukiryhmistä. Me tiedämme, mitä on kantaa pientä elämää vain hetken, mutta rakastaa loppuelämän. Surun kanssa ei tarvitse jäädä yksin! Voit tulla mukaan vertaistapaamisiin tai vaikka kertoa tarinasi meille jaettavaksi somessa tai blogissa. Otamme aina iloiten myös uusia vapaaehtoisia mukaan tekemään tärkeää työtä kanssamme.

Ja ennen kaikkea pidä huoli itsestäsi ja hyvinvoinnistasi! Kun voimavarat ovat vähissä surun ja menetyksen keskellä, ei tarvitse tehdä enempää kuin jaksaa. Sinulla on lupa surra menetettyä pienokaistasi ja surulle saa ottaa aikaa. Jonain päivänä pahin kipu vielä helpottaa, mutta unohtaa ei tarvitse koskaan.

Lämpöä talveesi!