Menetettyjen vanhempana voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi

Menetettyjen pienten vanhempana tuntuu usein, että elää eri maailmassa kuin muut. Itsensä voi tuntea aika yksinäiseksi muiden lapsikeskusteluja seuratessa ja toisten kertoessa raskausuutisiaan. Kun ystävät uskaltavat iloita raskaudesta jo alkumetreillä, tai toiset suunnittelevat sopivaa lapsilukua tai sisarusten ikäeroa, menetyksen kokeneena tekee mieli vetäytyä keskustelusta. On kuin raskaudenaikaisen menetyksen myötä olisi astunut tuosta onnellisen tietämättömästä maailmasta jonnekin toiseen todellisuuteen, jonne muut eivät näe. Siellä tietää jotain sellaista, mitä kukaan ei haluaisi tietää.

Siinä maailmassa raskaus ei ole helppo ja kevyt asia. Siinä maailmassa raskaaksi ei tulla noin vain. Siinä maailmassa omaa lasta ei aina saa syliin. Siinä maailmassa positiivinen raskaustesti ei päätykään varmaan iloon, vaan menetyksen suruun, epäuskoon, epäreiluuden ja vääryyden kokemukseen. Ilon ja onnen korvaa jäytävä menettämisen pelko, joka saattaa olla läsnä jo silloin, kun vasta haaveilee uudesta raskaudesta. Pelko vaikuttaa siihenkin, uskaltaako edes uudestaan harkita raskautta, vaikka lapsitoive olisikin olemassa.

Siitä maailmasta käsin jää usein sanattomaksi, kun ystävä tai tuttu jakaa uutisen omasta raskaudestaan huolettoman onnellisena, varhaisessa vaiheessa ja ilman epäilyksen häivääkään. Silloin, jos koska tuntee elävänsä toisessa maailmassa. Silloin, jos koska tuntee olevansa yksin.

Raskaudenaikaisen menetyksen kokeneena kiinnittää myös huomiota muiden tapaan puhua perheen perustamisesta. Lasten toivomisesta, yrittämisestä ja saamisesta puhutaan usein tavalla, josta huokuu onni, toivo, luottamus ja odotus. Lapsia “tehdään”, “suunnitellaan”, “tilataan haikara” tai muita varmoja fraaseja. Siihen maailmaan kuuluvat vaaleanpunaiset unelmat, onnellinen ja jännittävä odotus. Siihen ei tunnu mahtuvan suru millään tavoin.

Menetettyjen vanhempana sen sijaan tietää usein enemmän surusta kuin siitä kaikesta muusta. Surulle on lupa antaa aikaa, siinä saa viipyä ja sen kanssa saa elää. Suru onneksi muuttuu ajan kanssa, sen kulmat pehmenevät ja pahin tuska helpottaa. Samalla on hyvä tietää, että surusta ei tarvitse päästä “yli”. Surun kanssa voi myös elää hyvää elämää. Menetettyjen vanhempana tiedämme, että suru ei ole paha. Suru kertoo siitä, kuinka rakkaita ja tärkeitä nuo menetetyt pienokaisemme olivat ja kuinka onnellisiksi he ehtivät tehdä meidät lyhyen elämänsä aikana.

Lokakuussa vietimme jälleen Tähdenlentokuukautta, joka kansainvälisesti tunnetaan nimellä Pregnancy and Infant Loss Awareness -month. Tänä vuonna Tähti ry:n Tähdenlentokuukauden teemana oli “Elämä raskaudenaikaisen menetyksen jälkeen”. Kirjoitimme somessa mm. siitä, kuinka kohdata vaikeita tunteita menetyksen jälkeen, millaista on elää akuutin surun kanssa, ja että surulle on lupa antaa aikaa. Näitä ei voi liikaa korostaa, sillä ympäröivä maailma usein yrittää hoputtaa surua eteenpäin. 

Heti lokakuun loppumisen jälkeen vietettiin vielä pyhäinpäivää. On tärkeää, että vuodessa on edes yksi päivä, jolloin on julkisestikin hyväksyttyä puhua menetetyistä läheisistä, muistella ja kertoa surusta. Yksi päivä on kuitenkin kovin vähän silloin, kun suru kulkee mukana arjessa. Vaikka Tähdenlentokuukausi ja pyhäinpäivä jo menivät, surua ei tarvitse piilottaa. Tänäänkin on lupa surra. Sytyttää kynttilä, muistella niitä pieniä ihmeitä, jotka vain hetken kulkivat mukanamme, mutta joista jäi pysyvä jälki sydämeen. Lämpimiä ajatuksia marraskuun pimeyteen!