top of page

Raskaus menetyksen jälkeen

Updated: Nov 6, 2022


Tämä blogikirjoitus on vertaiskertomus.



Raskauden kokemus voi olla niin kovin erilainen, kun lähtökohdat ovat erilaiset. Olen saanut henkilökohtaisesti huomata viimeisen puolentoista vuoden aikana, miten itsevarma ”sitten, kun vauva syntyy” -toteamus vaihtuu epävarmaan ”sitten, jos vauva syntyy”- pohdintaan.

Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi alkuvuodesta 2021. Raskaus oli niin odotettu ja toivottu. Alun epätietoisuuden jälkeen pääsin akuuttiultraan, jossa raskaus varmistui. Tästä alkoi ihana ja nautinnollinen raskausaika. Lähipiirissä ystävät ja sukulaiset tulivat raskaaksi ja saivat vauvoja. Viikot kuluivat ja tuli kesä. Nautin elämästä enkä osannut pelätä mitään. Miten olisinkaan, kun ympärillä näkyi vain onnistuneita raskauksia? Olin toki tarkka ruokarajoituksista ja alkoholin jätin luonnollisesti pois saman tien, kun raskauteni selvisi. Muuten elin huoletonta elämää ja tein kesällä monenlaisia asioita: kävin vaeltamassa, mökkeilemässä ja soutelemassa.


Rakenneultraan menin innokkain mielin. Muistan vielä menomatkalla junassa sanoneeni puolisolleni, että lomakkeen mukaan tässäkin ultrassa on mahdollista, että jotain poikkeavaa löytyy ja raskaus pitäisi keskeyttää. Kumpikaan ei oikeasti uskonut siihen eikä pitänyt tätä vaihtoehtoa mahdollisena. Eihän tuo nyt meitä koskisi, todennäköisyys oli minimaalisen pieni.


Tuon viikon aikana maailmamme kuitenkin romahti. Miten väärässä sitä saattoikaan olla.

Raskaudenkeskeytyksen jälkeen odotimme yhden kierron ja annoimme uuden mahdollisuuden raskaudelle. Tulinkin heti raskaaksi. Tämä raskaus ei kuitenkaan ollut millään muotoa ihana tai nautinnollinen. Se piti sisällään lähes pelkästään pelkoa ja ahdistusta. Olin todella huonossa voinnissa keskeytyksestä eivätkä keho ja mieli selvästikään olleet valmiita uuteen raskauteen, josta en ehtinyt nauttia hetkeäkään ennen kuin se jo vietiin pois. Tuli keskenmeno ja olin entistä enemmän hajalla. Päätimme ottaa aikalisän ja antaa keholle ja erityisesti mielelle aikaa toipua.


Keväällä 2022 päätimme jatkaa yrittämistä. Tämä herätti kovin ristiriitaisia ajatuksia itsessäni. Halusin lasta enemmän kuin mitään muuta. Samalla pelko oli niin vahvasti läsnä, että en tiennyt pystyisikö siihen. Miten kestäisin enää yhtään raskautta, joka ei päättyisi onnellisesti? Voisimmeko edes saada tervettä lasta vai oliko meissä jotain vikaa? Monet läheiset olivat huolissaan ja pohtivat jaksamistani.


Ratkaiseva keskustelu oli neuvolapsykologini kanssa. Hän kysyi mitä pelkäsin eniten raskaaksi tulemisessa. Vastasin hetken pohdinnan jälkeen pelkääväni eniten sitä, että en vieläkään saa tervettä vauvaa syliini. Tämä poiki hyvän keskustelun siitä, että mikäli en edes yrittäisi uutta raskautta, miten olisi mahdollista saada terve vauva? Tämä keskustelu auttoi tekemään päätöksen, että peloista huolimatta oli aika yrittää saada haave todeksi.


Kaksi viivaa raskaustestissä saivat aikaan valtavan tunnevyöryn, pääasiassa mielen valtasi valtava onnellisuus. Joko nyt olisi vuoromme? Tätä onnea ja huolettomuutta kesti joitakin viikkoja. Alkuraskaus meni yllättävänkin helposti. Sitten tulivat pelot. Pelko varhaisesta keskenmenosta. Pahimmat viikot keskenmenoon liittyen selvittiin. Kuulin uudelta tuttavaltani kokemuksen juuri ennen varhaisultraa tapahtuneesta keskenmenosta, jossa alkio oli ollut kohdussa kuolleena jo jonkin aikaa. Uusi pelko oli valmis. Mitä jos omakin raskauteni oli mennyt jo kesken. Toisen raskauteni keskenmeno oli alkanut verisellä vuodolla, mutta se piti toteuttaa lopulta lääkkeellisesti. Ehkä tämäkin raskaus oli mennyt jo kesken, mutta vuoto puuttui vielä. Yritin tehdä asioita kuten ensimmäisessäkin raskaudessa, sillä erolla, että nyt tietyt asiat herättivät edellisestä kesästä poiketen ahdistusta. Ystävän mökillä yöpyminen oli ihanaa, mutta esimerkiksi monet hygieniaan liittyvät asiat herättivät pelkoa. Mitä jos aiheutin tällä käsien pesemättömyydellä keskenmenon tai jotain muuta haittaa vauvallemme? Kaikenlaiset vaihtoehdot alkoivat pyöriä mielessä.


Varhaisultra oli iso koettelemus. Itkin lähes koko päivän. Muistot edellisistä ultraäänikokemuksista tulvivat mieleeni. Ahdisti ja pelotti. Tilanne ei helpottanut merkittävästi vastaanotolla. Muutaman kysymyksen jälkeen kätilö totesi empaattisesti, että “ehkä vain aloitetaan tutkimus, kun sua taitaa vähän jännittää”. Helpotus oli valtava, kun vauva oli elossa ja kaikki oli hyvin. Kotimatka ja iltapäivä meni itkiessä helpotuksesta. Olin aivan loppu siitä määrästä voimakkaita tunteita, joita olin yhden päivän aikana ehtinyt käydä läpi.


Kesä meni nopeasti. Olin suunnitellut itselle paljon ohjelmaa ja tekemistä. Samankaltaisia menoja kuin edelliselle kesälle ja ne menivät yllättävän hyvin. Pelko oli jonkin verran läsnä, mutta se oli aika hyvin hallinnassa. Toki mielessäni risteili paljon kysymyksiä. Voiko saunominen olla pahasta? Entä jos menen liian nopeasti uimaan niin voiko lämpötilan vaihtelu aiheuttaa keskenmenon? Ja kun yhden paljuilukerran jälkeen löysin jonkin tekstin siitä, että kuumassa vedessä lilluminen saattaa aiheuttaa keskenmenon tai rakennepoikkeavuutta sikiössä, järkyttävä ahdistus ja syyllisyys oli taattu.


Näiden ajatusten kanssa piti vain pärjätä. Tässä auttoivat monet asiat. Olen mielestäni tullut melko tutuksi oman mieleni kanssa. Olen hyväksynyt pelot uuteen raskauteen liittyen ja romahdukset edellisiin raskauksiin liittyen. Annan tunteille tilaa, kun ne tulevat enkä yritä työntää niitä pois. Molemmat edellä mainitut hetket kuuluvat tällä hetkellä elämääni ja sen kanssa olen oppinut elämään. Tukena on myös mies, molempien perheet ja ystävät. Lisäksi neuvolapsykologin säännöllinen kontakti on auttanut jäsentämään omia ajatuksia. Löysin myös vertaistukea vastaavaa kokeneilta, ja heistä on ollut minulle korvaamaton apu. Välillä kirjoitan ajatuksia itsekseni ylös tai siirrän ahdistusta paperille maalaamalla tai piirtämällä. Mieleinen tekeminen ja harrastukset on auttaneet suuntaamaan myös huomiota elämän kivoihin ja hyviin asioihin, koska niitäkin on paljon.


Rakenneultran aika tuli elokuussa. Se pelotti taas valtavasti. Onneksi tilanteeni on jo hyvin ammattilaisten tiedossa, joten he ovat pääsääntöisesti osanneet ottaa todella hyvin meidän tilanteemme tutkimuksissa huomioon. Pääsimme lääkärin tekemään tutkimukseen naistenklinikalle ja kyyneleiltä ei taaskaan vältytty. Mahassa liikuskeli aktiivinen pieni tyttövauva. <3 Ja mikä parasta, tutkimusten perusteella terve sellainen.


Tämän käynnin jälkeen alkoi taas uudenlainen orientoituminen. Minut valtasi suunnaton helpotus ja onni, nyt saisi nauttia. Silti tunteet olivat yllättävän ristiriitaiset. Pelko ei vieläkään kadonnut mihinkään. Luotto siihen, että kaikki järjestyy ei vieläkään ollut riittävä. Lisäksi kesän lopulle osui se päivämäärä, jolloin olin vuotta aiemmin synnyttänyt poikamme kuolleena. Alkusyksyyn puolestaan osui uudessa raskaudessa rv 21+6: sama raskausviikko, jolloin meidän pieni rakas esikoisemme oli tullut maailmaan. Molemmat ajankohdat herättivät suuria tunteita ja muistoja. Nyt tuon rajapyykin ohittamisen jälkeen lasken päiviä ja todennäköisyyksiä. Jos synnytys käynnistyisi jo, selviäisikö tyttäremme? Tällaiset asiat eivät ehkä ole jokaisen odottajan mielessä, mutta menetyksen kokeneelle nämä pelot ja ajatukset ovat arkipäivää.


Ystäväni sanoitti mielestäni hienosti omat rönsyilevät pohdintani: luottamukseni elämään koki valtavan kolauksen viime kesänä. Huomaan, että se ei ole vieläkään palannut ennalleen. Tämä luottamuspula koskee monia muitakin elämän osa-alueita. Edelleenkin koen vauvojen näkemisen vaikeana. Helpottaako se oman vauvan myötä? Toivon niin. Vieläkään en ole pystynyt kuivin silmin käymään ostamassa vauvan vaatteita. Tämä herättää niin paljon tunteita, vaikka emme ehtineet aikaisemmissakaan raskauksissa hankkia vauvalle mitään. Äitiyspakkaus on kuitenkin laitettu tilaukseen. Muiden raskaana olevien näkeminen on jo paljon helpompaa kuin vielä jokin aika sitten, vaikkakin se edelleen herättää monenlaisia tunteita kateudesta suruun ja toivoon. Uskon, että ristiriita menetetyn ja tulevan vauvan välillä ei silti häviä. Uusi vauva ei korvaa menetettyä.


Arki olisi kovin erilaista, jos kaikki olisi mennyt toisin. Kuitenkin ainoa asia mitä tässä tilanteessa voi, on yrittää luottaa ja toivoa. Enempään emme itse pysty vaikuttamaan. Jotkut tuttavat sanovat, että älä stressaa, se ei ole hyväksi vauvalle. Ei varmasti olekaan, mutta minkä mielelle mahtaa. Pelko on luonnollinen reaktio valtavan menetyksen jälkeen ja sitä ei kannata yrittää kieltää. En usko, että pelko uusiin raskauksiin liittyen häviäisi koskaan, vaikka aikaa olisi kulunut useita vuosia. Silti vastapainona on tärkeä yrittää uskoa parempaan tulevaan ja siihen, että kyllä elämä kantaa. Uskon vahvasti, että luotto elämään palaa hiljalleen takaisin korjaavien kokemusten myötä.



154 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page