Tämä blogikirjoitus on vertaiskertomus.
Ensimmäinen raskauteni oli ihanaa aikaa. Olin toiveikas enkä osannut pelätä mitään pahaa tapahtuvan. Joskus mietin kuinka naiivia se oli. Toisaalta olen aina halunnut uskoa siihen, että elämässä kaikki järjestyy ja toivon tuon luottamuksen vielä joskus palaavan. Se nimittäin romuttui rytinällä heinäkuisella viikolla 2021.
Rakenneultrassa käytiin läpi sikiötä ruumiinosa kerrallaan ja kaikki vaikutti olevan hyvin, kunnes siirryttiin sikiön sydämen rakenteisiin. Vauva oli melko vähäeleinen, kuten oli edellisillä ultrakäynneilläkin ollut. Myös lääkäri kävi tutkimassa sikiötä ja totesi, että kaikkia sydämen rakenteita ei pystytä tutkimaan, kun ei saada niitä vauvan asennon takia näkyviin kunnolla. Meille tehtiin lähete jatkotutkimuksiin. Emme tässä kohtaa osanneet vielä olla kauhean huolissamme. Iloitsimme, että meille on tulossa pieni poika! Samalla kuitenkin pieni pelko oli takaraivossa. Kotona puhuimme ultrakäynnistä ja tulevasta tutkimuksesta. Erilaiset sydänviat tulivat puheeksi, mutta mietimme niitä lähes yksinomaan siltä kantilta, että ne ovat varmasti hoidettavissa. Jossain sivulauseessa tuli esille, että olisi kauheaa joutua hautaamaan oma lapsensa. Hetken päästä mieheni kännykkä mainosti hautakiviä.
Saimme heti seuraavalle aamulle ajan Uuteen lastensairaalaan tutkimuksiin. Lääkäri kertoi meille heti alkuun, että tutkii ensin hiljaisuudessa ja kertoo sitten tutkimustulokset. Tutkimuksen jälkeen hän havainnollisti paperille löydökset, kertoi diagnoosin ja ennusteen. Minulta meni tästä kaikesta puolet ohi. Menin jonkinlaiseen sokkiin. En ikipäivänä ollut odottanut kuulevani, että sekä perheen että vauvan kannalta kaikista armollisinta voisi olla raskauden keskeyttäminen. Tätä ei toki suoraan kukaan ammattilainen sanonut, mutta se oli helppo lukea asiantuntijoiden kommenteista rivien välistä.
Siitä käynnistynyt viikko oli elämäni toistaiseksi hirvein. Tutkimme, selvittelimme ja kyselimme. Saimme monenlaisia kokemuksia ja näkemyksiä. Lopulta päätös oli selkeä vaikka se oli samalla vaikein päätös, jonka olen elämässäni joutunut tekemään. Miten kenenkään vastuulle voisi jättää päätöstä siitä, ansaitseeko joku elää vai kuolla? Päätöksen tehtyämme jäimme odottamaan viikonloppuna toteutettavaa raskaudenkeskeytystä. Iltaisin uni ei meinannut tulla. Tunsin meidän rakkaan liikkeet vatsassani ja samalla tiesin, että yhteinen aikamme vähenee päivä päivältä.
Lauantai tuli ja sain ensimmäisen käynnistyspillerin. Ainoa huoleni oli, että syntyykö vauva elossa ja kärsiikö hän koko lyhyen elämänsä. Tähän ei ollut suoraa vastausta. Sunnuntaina tulimme osastolle. Tuo vuorokausi oli yhtä kidutusta. Olin suunnitellut synnyttäväni luomuna ilman lääkkeitä. Supistuskivut olivat kuitenkin jotain, mihin en ollut osannut valmistautua. Sain kaikki mahdolliset lääkkeet ja oli todella lähellä, ettei minua viety synnytyssaliin saamaan vielä vahvempia lääkkeitä. Lisäksi käynnistyslääkkeet nostivat korkean kuumeen ja hikoilin ja palelin vuoronperään. Ne saivat aikaan myös voimakasta pahoinvointia ja oksentelua pitkin päivää. Nämä oireet olisin vielä kestänyt, mutta kaiken lisäksi koin henkistä tuskaa tietäessäni, että tämän kärsimyksen päässä ei olisi palkintoa vaan entistä enemmän tuskaa. Poikamme syntyi maanantaiaamuna yhdeksän jälkeen kuolleena. Saimme pitää häntä sylissä ja ottaa kuvia. Saimme myös ihanan muiston hänen varpaanjäljistään. Vaikka kokemus itsessään oli aivan hirveä, meillä oli kuitenkin ihania hoitajia ympärillä ja kokemus sinällään oli turvallinen. Silti en toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan samaa.
Päivät kuluivat. Aluksi olin aivan hajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin. En saanut kunnolla syötyä enkä jaksanut yhtään liikkua. Pienikin ponnistus vei kaikki voimat ja jouduin ottamaan pitkiä päiväunia. Onneksi sain edes levättyä. Melko nopeasti fyysinen toimintakykyni palautui, mutta henkinen vointini pysyi huonona pitkään. Poikamme syntyi raskausviikolla 21+6 ja pian syntymän jälkeen kävi ilmi, että 22+0 on raja, jolloin on oikeutettu äitiyslomaan. Tätä ei kukaan kertonut etukäteen enkä itse ollut tietoinen tällaisesta. Työkykyinen en todellakaan ollut, mutta sairauslomaa jouduin hakemaan kahden viikon pätkissä. Jouduin aina uudelleen selittämään usealle taholle tilanteeni ja perustelemaan, miksi en ollut vieläkään kykenevä työntekoon. Lisättäköön vielä, että vauvallamme diagnosoitiin harvinainen sydänsairaus ja työskentelin tuolloin sairaanhoitajana sydänosastolla. Sairauslomalla olin lopulta noin seitsemän viikkoa, jonka jälkeen yritin töihin paluuta seurauksena uusi sairausloma ja lopulta osa-aikaisuus. Tuo äitiysloma olisi todella tullut tarpeeseen toipumiseni kannalta.
Muutimme uuteen asuntoon kuukausi raskaudenkeskeytyksen jälkeen. Iso talo ahdisti alkuun paljon. Se oli valittu siksi, että siellä oli oma huone lapselle ja paljon tilaa kasvaa ja touhuta. Nyt edessä oli muutto kaksin ilman tietoa asuuko talossa koskaan pientä ihmistä. Huone, josta piti tulla lapsemme huone, vaihtui ainakin väliaikaisesti minun taiteentekemishuoneekseni. Siellä on kuitenkin lipasto, jonka päälle olen koonnut tauluja ja kynttilöitä poikamme muisteluun. Tein myös valokuva-albumin, jossa on kuvia raskausajasta kaikkine ultrineen sekä ajasta raskauden jälkeen: kuvia pojastamme yksin sekä meistä perheenä, kuvia siunaustilaisuudesta ja hautausmaalta. Tapahtumista, joihin kenenkään ei kuuluisi joutua kokemaan. Tämä albumi teksteineen ja kuvineen on tullut selattua läpi lukuisia kertoja ja siitä on tullut minulle äärimmäisen tärkeä.
Luonnollisesti mieli etsii tapahtuneelle tarkoitusta. Uskon, että aina tarkoitus ei selviä heti. En ole varma onko tarkoitusta aina, mutta toivon niin. Ehkä jotkin asiat selviävät vasta vuosien päästä. Tiedostan, että kokemus on muuttanut minua jonkin verran ihmisenä ja laittanut arvojani uusiksi. En pidä enää asioita itsestäänselvyytenä. Pahimmasta kuopasta noustuani tuli tunne, että haluan auttaa muita vastaavaa kokeneita. Vapaaehtoistyön tekeminen tämän tärkeän asian parissa antaa lisää tarkoitusta elämälle. Vaikka kokemus on jotain käsittämättömän hirveää, niin siitäkin selviää ja pitkältä tuntuvan ajan jälkeen elämä alkaa taas maistua. Elämä voi tuoda eteen monenlaisia uusia mahdollisuuksia ja ison käännekohdan voi ajatella mahdollistavan nämä. Minua kokemus muun muassa auttoi vaihtamaan työpaikkaa, kun löysin uuden työn hakemiseen tarpeeksi voimia. Löysin enemmän itseni näköisen työn. Sen avulla olen myös tutustunut ihmisiin, joihin en todennäköisesti olisi muuten tutustunut. Jättäisin kokemuksen ilman muuta väliin, jos se olisi mahdollista. Niin ei kuitenkaan ole, joten uskon, että rankatkin kokemukset pystyy ajan kanssa kääntämään vahvuudeksi ja voimaksi.