Tämä blogikirjoitus on vertaiskertomus. Julkaisemme tekstin poikkeuksellisesti nimimerkillä. Olimme ehtineet kärsiä sekundäärisestä lapsettomuudesta lähes kahden vuoden ajan ja juuri aloittamassa lapsettomuushoitoja, kun pikkuveli ilmoitti tulostaan. Huokaisimme helpotuksesta, kun hoitoja ei tarvittukaan, ja aloimme suunnitella tulevaa vuotta uusiksi. Isoveljelle kerroimme uutiset ensimmäisen ultratutkimuksen jälkeen, olihan riski raskauden ennenaikaiselle päättymiselle enää hyvin pieni. Hän oli vanhempiensa tapaan onnensa kukkuloilla; nyt hänestäkin tulisi vihdoin isoveli, kuten niin monista kavereista aiemmin. Kun sydänäänet alkoivat kuulua, hän halusi jatkuvasti kuunnella pikkuveljeä ja jutella tälle mahan läpi. Isoveli odotti ja suunnitteli jo kovasti tulevaa; mitä kaikkea hän voisi pikkuveljelle opettaa ja miten hän pikkuveljeä hoitaisi. Toinen ultratutkimus heinäkuun alussa särki kuitenkin meidän kaikkien sydämet ja unelmat, sillä pikkuveljen keuhkoista löytyi vaikea kehityshäiriö ja ennuste onnelliselle lopulle oli huono. Me vanhemmat jouduimme kohtaamaan päätöksen, jota kenenkään vanhemman ei pitäisi, ja niin kovin odotettu raskaus päättyi geneettiseen raskaudenkeskeytykseen viikolla 23.
Menetyksen kohtaaminen, kun perheessä oli jo yksi elävä lapsi, aiheutti valtavan ristiriidan. Toisaalta esikoinen toi meille ihan valtavasti lohtua, iloa ja onnea: syyn nousta aamulla sängystä ja uskoa, että elämä vielä voittaa. Samalla se kuitenkin teki menetyksestä entistä raskaamman. Elävä lapsi muistutti ja muistuttaa kipeän konkreettisesti siitä, mitä on menettänyt. Samalla oman surun lisäksi on kohdattava ja käsiteltävä myös lapsen surua, ja koinkin valtavaa riittämättömyyden tunnetta, kun en jaksanut ja pystynyt aina olemaan se sama tuttu, turvallinen ja vakaa aikuinen, jota hän olisi juuri sillä hetkellä tarvinnut enemmän kuin koskaan. Muun surun ohella surin myös sitä, että lapsemme joutui kohtaamaan jotain näin hirveää niin nuorena, enkä voinut millään poistaa hänen suruaan tai edes kunnolla lohduttaa häntä.
En koskaan unohda sitä kaunista kesäpäivää auton takapenkillä, kun kerroin isoveljelle suru-uutiset. "Pikkuveli on niin sairas, etteivät lääkäritkään osaa häntä parantaa, eikä me saadakaan pikkuveljeä koskaan kotiin." Isoveljen sydäntäsärkevä, lohduton itku, joka jatkui koko puolen tunnin ajomatkan kotiin. "Äiti mene pois" ja "En tykkää sinusta enää", enkä voinut enkä saanut mitenkään lohduttaa häntä. Kotona käperryimme koko perhe sylikkäin ja yritimme vain selvitä uutisista. Kun keskeytyspäivä tuli, isoveli oli sairaalassaoloaikamme läheisellä hoidossa. Kun palasimme yöksi kotiin, hän ihmetteli, mihin äidin pömppömaha on kadonnut, miksi äiti ja isä ovat surullisia ja missä pikkuveli on, ja itki, että haluaa äidin pömppömahan ja pikkuveljen takaisin. Otimme isoveljen yöksi viereemme, jotta pystyisimme kaikki nukkumaan edes vähän paremmin.
Kiukku, suru ja hämmennys vuorottelivat ensimmäiset päivät ja viikot isoveljen mielessä, ja me yritimme oman surumme keskellä lohduttaa ja jutella, kun hän niin halusi. Ensimmäisinä viikkoina isoveljen suru oli kuitenkin vielä niin suurta, että itku tuli aina, kun pikkuveljen nimi mainittiin. "Haluan pikkuveljen takaisin" ja "En halua ketään muita sisaruksia enää ikinä, haluan vain pikkuveljen" toistuivat lähes päivittäin, eikä ollut sanoja, millä lohduttaa. Siispä sanoin "Niin minäkin" ja "äitikin on tosi surullinen", halasin ja suukotin. Melko pian löysin myös Anna Isoaron "Sinä yönä tuli talvi" -kirjan, jota luimme isoveljen kanssa löytääksemme sanoja. Kirja suretti isoveljeä, mutta hän halusi silti lukea sitä usein. Toisinaan hän pyysi ohittamaan surulliset sivut ja siirtymään suoraan lohdullisempaan loppuun, ja niin me teimme.
Puoliso piti kiinni arjen rutiineista, kun minä en pystynyt, jotta isoveljen elämässä olisi edes jotain tuttua, turvallista ja vakaata. Hiljalleen isoveljen mieli alkoi hieman tasaantua eikä asiasta puhuminen enää surettanut ihan yhtä paljoa. Hän alkoi kysellä yhä enemmän menetetystä pikkuveljestä ja kuolemasta yleisestikin. "Miksi pikkuveli oli sairas?", "Eikö lääkäri voinut ottaa verikoetta ja parantaa pikkuveljeä?" ja "Missä pikkuveli on nyt?" olivat yleisiä keskustelunaiheita. Yritimme vastailla rehellisesti mutta ikätasoisesti hänen kysymyksiinsä, vaikka aina meilläkään ei ollut vastauksia. Vaikka isoveli oli vielä itsekin melko pieni, ymmärsi hän jollain tasolla kuoleman lopullisuuden jo aika pian pikkuveljen kuoleman jälkeen ja alkoi pohtia jo melko syvällisiäkin asioita siihen liittyen. Olemme keskustelleet kaikesta häntä kiinnostavasta; ihmiskehon anatomiasta erilaisiin uskomuksiin siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Hän oli alkuun huolissaan myös muiden läheistensä puolesta: jos pikkuvelikin kuoli, voisiko äiti tai isäkin kuolla? Kerroimme hänelle, kuinka ihmiset yleensä kuolevat vasta vanhoina, ja ettei hänen tarvitse pelätä meidän kuolemaamme vielä pitkään, pitkään aikaan. Vaikka hänen on ollut tärkeää saada vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin, on samalla ollut hirveää ajatella, että toinen lapsistamme on kuollut ja toinen on joutunut pohtimaan alle kolmivuotiaana näin suuria kysymyksiä.
Pikkuveli on edelleen isoveljen mielessä usein: viimeksi tänään nukkumaan mennessään hän suri pikkuveljen kuolemaa. Hänellä on ollut kova tarve puhua ja kertoa muille pikkuveljestään, ja olemme ajasta ja paikasta riippumatta pyrkineet vastaamaan siihen tarpeeseen. Muiden lasten sisarukset, vauvat ja odottavien äitien "pömppömahat" tuovat lähes poikkeuksetta myös isoveljen mieleen pikkuveljen, ja hän alkaa usein kertomaan pikkuveljestään joko kanssaihmisille tai meille vanhemmille. Hän on avannut keskustelua mm. ruuhkabussissa vieressä olleen vauvan äidin kanssa, raskaana olevan kaverini kanssa sekä minun kanssani ostoskeskuksen leikkipaikalla, kun hän näki sisaruksia leikkimässä keskenään. Vaikka nämä keskustelunavaukset ovat välillä tuntuneet itsestäni vaikeilta ja varmaan kanssaihmisistäkin joskus kiusallisilta, en ole koskaan kieltänyt häntä puhumasta pikkuveljestään, vaan pyrkinyt ennemmin tukemaan häntä ja tarvittaessa selittämään asiaa kanssaihmisille, jos he ovat menneet tilanteesta "lukkoon". Mielestäni isoveljellä on yhtäläinen oikeus kertoa pikkuveljestään kuin kenellä tahansa muullakin lapsella, eikä hänen tarvitse salata pikkuveljen kuolemaa vain sen takia, että aihe on muiden ihmisten kannalta kiusallinen ja vaikea. Samalla isoveljen avoimuus on auttanut myös minua käsittelemään pikkuveljen kuolemaa: kun olen alusta asti joutunut/päässyt sanoittamaan menetystämme isoveljen avatessa keskusteluja missä vaan ja kenen kanssa tahansa, on myös minun ollut koko ajan helpompi puhua aiheesta avoimesti.
Leikki on ollut isoveljelle kysymysten ja oman kerronnan lisäksi merkittävä tapa käsitellä suruaan. Pikkuveli alkoi ilmestyä mukaan leikkeihin noin parin kuukauden kuluttua menetyksestä. Alkuun minun piti usein "puhua pikkuveljellä" eli esiintyä pikkuveljenä leikissä, lisäksi hän kertoi pikkuveljen kuolemasta leluilleen tai osana roolileikkejään minulle. Leikkiessä oli kuitenkin alkuaikoina oltava tarkkana, ettei epähuomiossa pahoittanut isoveljen mieltä muistuttamalla menetyksestä. Kerran leikin pikkuveljeä ja sanoin iloisesti "hei isoveli, minulla onkin ollut sinua ikävä". Isoveljen kasvoille levisi syvä suru hänen parahtaessaan "niin minullakin sinua" ja alkaessaan itkeä lohduttomasti. Loppuilta menikin halaillessa ja iloisempia aiheita keksiessä, enkä enää sen jälkeen puhunut ikävästä leikeissämme. Nykyisin pikkuveljeen liittyvät leikit ovat jo selvästi vähentyneet; pikkuveli on leikeissä mukana lähinnä perheeseemme liittyvissä leikeissä ja toisinaan lelujen kanssa jutellessakin, kuitenkin paljon aiempaa harvemmin.
Meidän menetyksestämme on nyt puoli vuotta. Isoveli muistelee pikkuveljeä edelleen viikoittain, vaikkei veljeään koskaan saanutkaan tavata. Pikkuveli on kuitenkin pysyvä osa perhettämme ja vaalimme hänen muistoaan kuvien, leikkien ja juttutuokioidemme kautta. Kun ikävä nousee pintaan, käymme pikkuveljen haudalla viemässä kukkia, kynttilän tai isoveljen huolella veljelleen valitseman kiven. Välillä isoveli on jo kääntänyt katsettaan hieman tulevaankin, ja toivonut saavansa ehkä joskus toisenkin pikkusisaruksen: sellaisen, joka saisi elää. Toivottavasti pystymme joku päivä tuon unelman toteuttamaan.