top of page

Toivoa etsimässä - elämä geneettisen raskaudenkeskeytyksen jälkeen

Updated: Nov 6, 2022


Tämä blogikirjoitus on vertaiskertomus.




Onnellinen raskautemme sai odottamattoman päätöksen, kun heinäkuussa 2021 jouduimme mieheni kanssa tekemään vaikeimman päätöksen, jonka ehkä kukaan voi joutua tekemään: päättämään oman lapsemme elämän jatkumisesta. Lapsen vaikean sydänvian ja sen tuomien ongelmien myötä päädyimme raskaudenkeskeytykseen. Siitä alkoi tietyllä tavalla uusi elämä. Vaikka näennäisesti moni asia ei ollut muuttunut, niin mikään ei silti ollut enää niin kuin ennen.


Loppukesän vietin sairauslomaa puolisoni kanssa mökillä järven rannalla. Luonto on ollut minulle tärkeä jo useiden vuosien ajan ja tuntui lohdulliselta, että sain surra metsän ja järven ympäröimänä ilman paineita sosiaalisuudesta. Yhteydenpito muuhun maailmaan tuntui raskaalta. Vaikka olin fyysisesti toipunut synnytyksestä melko nopeasti, niin henkisesti olin romuna. Muiden elämä rullasi eteenpäin ja samalla minun elämäni otti suuria harppauksia taaksepäin.


Läheiset yrittivät lohduttaa, mutta silti oloni tuntui välillä todella yksinäiseltä. Löysin lopulta vertaistukea, joka tuntui tuossa kohtaa todella tärkeältä. Elimme kuitenkin elokuun melko eristyksissä metsässä ja vietimme yhdessä aikaa ulkona, pelasimme, söimme ja lepäsimme. Välillä kuuntelimme yhdessä musiikkia, joka toi mieleemme valtavan menetyksemme. Välillä taas kuuntelimme musiikkia, joka auttoi ajatuksia kääntymään johonkin ihan muuhun. Itkin paljon. Kirjoitin ajatuksiani paperille ja itkin taas. Puolisoni oli tuona aikana minulle ihan mieletön tuki. Hän jaksoi auttaa, ymmärtää ja tukea. Hän antoi minulle tilaa surra. Sen olen vuosien aikana oppinut, että tunteita ei pidä yrittää kieltää. Kun ikävä ja kaipuu tulee, on lupa surra. Suremattomana suru jää ja patoutuu, mutta suremalla se helpottaa ajan kanssa.


Elokuun alussa tapahtui kokemus, jota en todennäköisesti ikinä unohda. Olin aiemmin antanut ystävälleni syntymäpäivälahjan, jossa oli vuoden jokaisen kuukauden kohdalla jokin kuva ja teksti. Elokuun kuvassa oli maalaamani perhonen. Ystäväni kiitti kuvasta ja kysyi tiesinkö, että jonkin uskomuksen mukaan iholle laskeutuva perhonen on viesti tuonpuoleisesta. Samassa viestissä hän mainitsi suruvaipan. Olin kuullut tuon nimen joskus, mutta en tiennyt miltä se näytti. Muutama päivä tuon viestin jälkeen istuin laiturilla lukemassa Maaret Kallion Voimana toivo -kirjaa. Huomasin perhosen lentelevän lähelläni ja lopulta laskeutuvan oikean jalkani varpaalle. Jo tuo hetki sai kyyneleet silmiini. Yritin ottaa kännykällä kuvaa lähettääkseni sen ystävälleni ja selvittääkseni mikä laji oli kyseessä, mutta perhonen lähti lentoon ja poistui. Kirjoitin Google-hakuun suruvaippa ja näyttöni täyttyi juuri samannäköisistä perhosista, joka oli juuri käynyt varpaallani. Hetkeä myöhemmin perhonen palasi. Se istahti ensin vasemmalle puolelleni ja lensi siitä edessäni olevan kirjani päälle. Se käveli kirjan päällä lepäävälle kädelleni kietoi jalkansa sormeni ympärille. Tuo hetki oli jotain sanoinkuvaamatonta. Siihen tiivistyi niin paljon. En varsinaisesti usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta tuon selkeämpää viestiä pojaltamme en olisi voinut saada. Tuo muisto on kaunis ja lohdullinen.


Syksy oli vaikea. Siihen mahtui aiemman surun päälle vielä yksi keskenmeno. Tuntui niin pahalta nähdä ympärillä raskaana olevia ihmisiä ja vauvaa työntäviä äitejä. Tuttavani oli samoilla viikoilla raskaana ja minusta tuntui mahdottomalta iloita hänen raskautensa jatkumisen puolesta. Nämä ajatukset eivät missään tapauksessa tarkoita, että toivoisin kenellekään muulle vastaavaa. Olen todennut ne varsin inhimilliseksi reaktioksi siitä surusta ja pettymyksestä, että me emme vielä saaneet vauvaa. Vielä tänä päivänä, kun menetyksestä on yli vuosi, koen muiden vauvojen näkemisen vaikeana. Mieleen tulee herkästi ajatukset, että minkälainen meidän lapsemme nyt olisi. Joko hän osaisi kävellä tai puhua? Olen jutellut paljon neuvolapsykologini kanssa ja hän on auttanut minua sanoittamaan ja hyväksymään erilaisia tunteita ja ajatuksia. Tiedän, että erilaiset katkeruuden ja epäreiluuden kokemukset ovat täysin normaaleja eivätkä tee itsestäni mitenkään pahaa ihmistä. Päin vastoin, ne kertovat miten valtavasti toivon omaa lasta ja siten myös auttavat jaksamaan eteenpäin valmiina kohtaamaan uusia pettymyksiä, jotta tuo hartain toiveeni joskus täyttyisi.


Vuodenvaihteessa vointini alkoi olla hieman parempi ja minulla oli voimia etsiä uutta työtä. Kokemukseni takia minusta tuntui liian raskaalta työskennellä silloisella työpaikallani sydänosastolla sairaanhoitajana, joten olin helpottunut löytäessäni toisenlaista työtä. Aloitin kokoaikaisen työsuhteen helmikuun lopulla, mikä tuntui hyvältä ratkaisulta. Pikkuhiljaa kevään ja auringonvalon tuoma toiveikkuus alkoi helpottaa oloani. Olin tullut uudelleen raskaaksi ja uusi raskaus antoi toivoa ja uskoa tulevaan, vaikka toikin paljon pelkoja mukanaan. Syksyn ja talven aikana oli monia hetkiä, jolloin pystyin hymyilemään tai nauramaan, mutta oma itseni en missään nimessä ollut. Pikkuhiljaa kevään ja kesän aikana aloin tunnistamaan jälleen itseni.


Näin valtava kokemus on laittanut monia arvojani uusiksi. Olin työskennellyt oman mieleni parissa useiden vuosien ajan, mutta silti välillä tuntui, että vaikka tiesin, mikä olisi itselle tarpeellisinta, laitoin kuitenkin muiden tarpeet etusijalle. Tämän kokemuksen myötä nostin itseäni arvoasteikolla ylöspäin. Minulla ei ollut enää voimia tukea ja auttaa jatkuvasti muita vaan oli pakko keskittyä itse toipumiseen. Yhteydenpito ystäviin toki väheni huomattavasti, mutta ei jäänyt. Koen, että pystyn edelleen olemaan hyvä ystävä, vaikka en olekaan aina heti saatavilla. Olen oppinut tiedostamaan omat rajani. Otan omaa aikaa ja teen itselleni mieluisia asioita. Muiden tarpeet tulevat omieni jälkeen. Tämä on käytännössä tarkoittanut sitä, että raskaudenkeskeytyksen jälkeen olen lukenut paljon kirjoja sekä aktivoinut maalaus- ja piirustusharrastukseni. Molemmat ovat minulle mieluista ja terapeuttista ajanvietettä. Maalatessani voin tuottaa paperille kaikkia tunteita ja ajatuksia, joita päässäni sillä hetkellä on. Lukiessani pääsen samaistumaan kirjan henkilöiden elämään ja siten unohtamaan hetkeksi omat murheeni.


Toukokuinen äitienpäivä oli minulle vaikea, kuten se on varmasti jokaiselle lasta toivovalle lapsettomalle. Mielessäni pyöri jatkuvasti, miten erilainen tämä päivä olisi voinut olla, jos kaikki olisi mennyt toisin. Yksi valtava pohdinta, joka tuolloin painoi usein mieltäni oli yksinkertainen kysymys: olenko äiti? Olen paljon pohtinut miten äitiys määritetään. Pitääkö ihmisellä olla elävä vauva sylissä, että hän voi sanoa olevansa äiti? En vielä tänäkään päivänä osaa sanoa olenko äiti. Ystäväni kysyi jokin aika sitten, että onko se sellainen asia, jota tarvitseekaan pystyä määrittelemään. Jos minusta tuntuu, että olen äiti, niin silloin olen äiti. Jos minusta taas ei tunnu vielä siltä, niin sitten minun ei tarvitse vielä olla äiti. Näiden pohdintojen myötä olen antanut ajan kulua. Sen ainakin tiedän, että haluan saada lapsen ja tulla äidiksi enemmän kuin mitään muuta.


Nyt kun raskaudenkeskeytyksestä on noin vuosi, olen mielestäni melko hyvässä tilanteessa. Montaa kertaa en ole hautausmaalla käynyt menetyksen jälkeen, mutta kotona kynttilät syttyvät poikamme muistoksi silloin tällöin ja tätäkin useammin hän käy mielessä. Välillä itken ja ikävöin. Suru ei kuitenkaan ole enää vahvasti läsnä vaan kyseessä on enemmänkin kaunis kaipaus. Tiedän, että teimme keskeytyksen suhteen oikean valinnan. Muisto rakkaastamme säilyy aina. Arki on palannut ennalleen. Pystyn käymään täysipäiväisesti töissä, näkemään ystäviä, käymään tapahtumissa ja pitämään hauskaa. Iloitsemaan ja nauramaan. Uusi asunto tuntuu jo kodilta. Elämässä on taas toivoa.



168 views0 comments

Comments


bottom of page