top of page

Keskenmeno ystävän näkökulmasta



Tämä teksti on raskaudenaikaisen menetyksen kokeneen läheisen kirjoitus. Julkaisemme tekstin poikkeuksellisesti nimimerkillä. 19.2.2021. Ystäväni soitti ja kuulin jo hänen äänestään, ettei kaikki ollut hyvin: "Me saatiin keskenmeno." Veri pakeni kehostani. Hetki sitten iloitsimme uuden elämän tulosta ja nyt itkisimme pientä suurta menetystä. Taisin vastata hänelle jotain tämän tapaista: "Voi ei... oon tosi pahoillani. Pärjäätkö sie?" Ihmettelin, miten ystäväni oli niin tyyni eikä edes itkenyt, mutta laitoin tämän shokin syyksi. En osannut siinä puhelussa sanoa oikein mitään.


Kotiin palatessani avopuolisoni tuli minua vastaan. Purskahdin valtavaan itkuun ja kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Olin koko työpäivän pitänyt itseni kasassa, mutta illalla suru valtasi minutkin. Muistan kuinka itkustani ei vain tullut loppua. Itkin ystäväni menetystä, mutta vielä enemmän itkin ystäväni takia. Miksi hänelle piti käydä näin?


Kun tapasimme, ystäväni oli kuin haamu itsestään. Kalpea ja surullinen. En voinut kuvitellakaan hänen tuskansa määrää. Asiasta keskustelu oli aluksi minulle haastavaa, koska en oikein tiennyt miten päin olisi pitänyt olla tai mitä olisin voinut sanoa, etten olisi loukannut toista. Yritin lohduttaa häntä järkeilyn kautta: "Sikiössä oli vikaa, siksi sen oli mentävä. Onneksi keskenmeno sattui nyt, eikä myöhemmässä vaiheessa, koska sultakin ois voinu lähteä henki. Moni raskaus menee kesken varhaisessa vaiheessa, et ole yksin." Sanoin ystävälleni aina, että en tarkoittanut pahaa tai vähätellyt hänen menetystään – en vain tiennyt kuinka voisin häntä auttaa. Ja ainahan se on helppo vierestä sanoa.


Suru oli läsnä aina, kun näimme. Ystäväni ei ollut oma itsensä pitkiin aikoihin. En aina löytänyt sanoja, mutta opulta ajattelin, että ystäväni purkaisi pahan olonsa puhumalla sitten, kun hänestä hyvälle tuntuisi. Joskus koin, että sanomisistani oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Koin että parhaiten pystyin auttamaan ystävääni olemalla läsnä, kuuntelemalla ja viemällä hänen ajatuksiaan aika ajoin muualle surun keskeltä. Muistan kehottaneeni häntä ottamaan äitiyspoliklinikan keskusteluavun vastaan, jos sellaista tarjottaisiin. Aina kun liikuimme yhdessä ja vastaan tuli asioita, jotka liittyivät lapsiin, ilmapiiri muuttui vaivaantuneeksi, koska aistin näissä tilanteissa ystäväni tuskan ja katkeruuden.

Surutyö oli vahvasti läsnä pitkään ja luulen, että moni keskenmenon kokeneista tekee surutyötä jollain tasolla lopun elämäänsä. Vaikka keskenmeno jätti isoimmat arvet ystävääni, myös me läheiset saimme siipeemme tästä kokemuksesta. Itse olen ihminen, joka ajattelee, että kaikella on tarkoitus, mutta tätä olen miettinyt toisin: mikä tarkoitus voi olla näin suurella menetyksellä, jota seuraa suuri suru ja valtava tuska?


145 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page