Äitienpäivä – tunteiden vuoristorataa

Tämä teksti on vertaiskirjoitus. Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä. Äitienpäivä. Miten paljon vaikeita tunteita tuohon päivään onkaan mahtunut ja mahtuu yhä. Mieleeni on jäänyt aivan erityisellä tavalla se, kun eräänä huhtikuun ”pahamaineisena” 13. päivänä perjantaina koin toisen keskenmenoni raskausviikolla 8, ja ensimmäiset kuukautiseni tuon keskenmenon jälkeen alkoivat kaikista vuoden päivistä juuri toukokuun toisena sunnuntaina – äitienpäivänä. Se, että vuotaa verta juuri silloin, on erityisen kipeä muistutus siitä, että äitiys on jotakin, jota en vieläkään pääse kokemaan, ja syli huutaa tyhjyyttään, kun muut levittävät äitiytensä ilosanomaa ja ihanien lastensa tuomaa onnen huumaa joka kanavasta. Parin viikon kuluttua olisin ystäväni vauvan ristiäisissä sylikummina ja pitelisin 1,5 kuukauden ikäistä kummipoikaa sylissäni. Minäkin olisin jo voinut olla äiti, jos kaikki olisi sujunut hyvin ensimmäisessä raskaudessani, mutta se keskeytyi raskausviikolla 10. Ystäväni raskaus jatkui. Hän sai nauttia ensimmäisestä äitienpäivästään tuoreena äitinä tuhiseva vauva sylissään, minä itkin ja vuodin lisää verta.

Osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteet olivat minussa vahvasti läsnä kaikkina niinä äitienpäivinä, joina en voinut muuta kuin surra keskenmenneitä raskauksiani, menetettyjä lapsiani, tukahdutettuja unelmiani ja haaveitani äitiydestä ja lapsiperhe-elämästä. Ja vaikka tiesin, että en ole ainoa, joka kokee äitienpäivänä vastaavanlaisia raskaita tunteita, oloni oli silti hyytävän yksinäinen ja apaattinen. Oli aikoja, päiviä ja vuosia, jolloin tunsin vain pelottavaa epävarmuutta siitä, tuleeko minusta koskaan äitiä. Kaipasin ymmärrystä, lohdutusta, tukea, uskoa ja ihmettä. En toivonut mitään muuta niin paljon kuin sitä, että saisin kokea äitiyden oman elävän lapsen kanssa.

Kaikista ristiriitaisin ja vaikein äitienpäivä minulle oli kohtuuni kuolleen poikani synnytyksen jälkeen. Synnytyksestä oli ehtinyt vierähtää noin 10 kuukautta. Olin uudelleen raskaana ja ensimmäistä kertaa niinkin pitkällä raskaudessani, että laskettu aika olisi jo noin 2 kuukauden päästä. Seisoin hautausmaalla ison raskausvatsani kanssa kyyneleiden vieriessä poskilleni. Surin kuollutta poikavauvaani ja samalla pelkäsin aivan valtavasti sen hetkisen raskauteni jatkumisen puolesta. En tuntenut vauvani liikkeitä läheskään aina riittävän hyvin tai usein, koska istukkani sijaitsi kohdun etuseinämässä ja vaimensi liikkeiden tuntemista. Se oli hermoja raastavaa ja aiheutti ylimääräisissä ultrissa ja sydänäänten kuunteluissa juoksemista. Kerran jopa ennen kello kahdeksaa ja ilman ajanvarausta ryntäsin neuvolaan ja koputin terveydenhoitajani oveen toivoen, että hän ehtisi kuunnella, lyökö vauvani sydän vielä. 

Paniikkimielialastani huolimatta halusin myös luottaa ja uskoa, että kaikkien kokemieni menetysten jälkeen kaikki päättyisi tällä kertaa onnellisesti elävän ja terveen lapsen syntymään, vaikka en tiennyt oliko sellainen ajattelu pelkästään naiivia. Enhän minä tiennyt muusta kuin menettämisestä ja epäonnistumisista, siitä, kun toivo, odotus ja kiintymys viedään kerta toisensa jälkeen häikäilemättömästi pois, lupaa kysymättä.

Ei ollut helppoa uskoa omalle kohdalle osuvaan onneen kaiken sen jälkeen, mitä olin joutunut kokemaan: kaksi alkuraskauden keskenmenoa raskausviikoilla 10 ja 8, tuulimunaraskaus, biokemiallinen raskaus ja kohtukuolema raskausviikolla 22. Välillä mietin, olinko hullu, kun en lakannut yrittämästä ja olin jälleen kerran siinä tilanteessa – alttiina jalat alta vievälle pohjattomalle surulle, kivulle ja häpeälle. Toistin joka paikassa, neuvolasta lastentarvikeliikkeeseen ja niin lähisuvulle kuin ystävillekin: jos lapsi syntyy, jos minusta tulee äiti elävälle lapselle, jos päästään sinne asti, jos kaikki menee hyvin... Olin kouriintuntuvasti ymmärtänyt, että mikään ei todellakaan ole varmaa.

Kylmä kevät kääntyi kuumaan kesään ja loputtomalta tuntuneen jännittämisen ja panikoinnin päätteeksi se todella tapahtui, hartain toiveeni kävi toteen: minusta tuli kuin tulikin elävän lapsen äiti. Synnytin tyttövauvan noin vuosi kohtukuoleman jälkeen. Sain vielä toisen elävän lapsen, poikavauvan, noin kolme vuotta edellisen synnytyksen jälkeen.

Koen hyvin vahvasti, että minulla on kaksi identiteettiä. Olen ikionnellinen äiti, jonka sydän on täynnä rakkautta ja kiitollisuutta, mutta samaan aikaan olen myös haikea ja surumielinen äiti, sillä en koskaan unohda menettämiäni lapsia, ja he ovat aina osa minua. Äitienpäivänä koen monenlaisia tunteita, muistelen sitä kivikkoista matkaa, jonka olen kulkenut tähän pisteeseen päästäkseni ja muistan kaikkia lapsiani, myös heitä, jotka eivät ole enää täällä.