top of page

Kärsimystä ilman palkintoa – hyperemeesiraskaus ja keskeytynyt keskenmeno

Updated: Nov 6, 2022

Tämä blogikirjoitus on vertaiskertomus.



Vielä vuosi sitten mielsin stereotyyppisesti raskausajan ihanan ruusunpunaiseksi kuplaksi, jota vauvanvaatteet, äitikerhot sekä onnelliset somepäivitykset rytmittäisivät iloisesti eteenpäin tuon yhdeksän kuukauden ajan. Kuvittelin, että saamamme punaiset viivat raskaustestissä aloittaisivat uuden luvun elämässämme, joka sisältäisi käyntejä neuvolassa, mukavien vauvajuttujen juttelua tuttavien kanssa, sydämensykkeiden ihastelua ultrassa, kaikkea tätä ihanuutta. Kiintymyssuhde vauvaan kasvaisi ja vahvistuisi, mitä pidemmälle raskautta edetään. Kehoni muuttuisi, mieli muuttuisi ja kasvaisi äitiyteen, valmistauduttaisiin vanhemmuuteen. Näin kuvittelin.


Minun ja puolisoni ensimmäinen ja toistaiseksi ainut raskausaika oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin tuota kuviteltua glitterintäyteistä onnellisuutta. Se oli niin suurta surua, kipua ja huolta, että oli vaikea hengittää ja olla iloinen. Tuo oli ajanjakso elämässäni, kun olin hengissä, mutta en elossa.


Kuvotuksen tunnetta, yökkimistä, nieleskelyä, kakomista, oksentamista, nukkumista, lisää oksentamista. Juoksuja sängystä vessanpöntölle ja takaisin kymmeniä kertoja päivässä. Jalkojen pettämistä alta. Vapinaa ja sätkimistä. Kehon kuihtumista, painon rajua putoamista. Hyperventilointia, hengenahdistusta, lohdutonta itkemistä. Lopulta vain sohvalla tai sängyssä makaamista ilman merkitystä päivissä. En tiennytkään käsitteestä ”hyperemeesi” ennen tätä ensimmäistä ja toistaiseksi ainutta raskauttani. Kun hyperemeesiä sairastava huomaa olevansa raskaana, sen todellakin huomaa. Oma olo oli aivan karmea, mutta myös samassa taloudessa elävä avopuoliso joutui mukaan muutoksen myrskytuuliin. Puolisolle hyperemeesi tietenkin näyttäytyi eri kulmasta kuin itselleni, mutta kuitenkin aivan yhtä todellisena.


Neuvolantädit ihmettelivät: "Todellako? Oksennatko kymmeniä kertoja päivässä?" Tai vähättelivät: "Kyllä tuo kuuluu asiaan, normaalia raskauspahoinvointia. Ja se menee ohi viimeistään viikolla 12." Vaan eipä minun tapauksessani mennyt.


Hyperemeesi ry:n sivuilta löytyy tietoa sairaudesta. Lyhyesti kerrottuna, hyperemeesi on äärimuoto raskauspahoinvoinnista. Se vie jalat alta, fyysinen kunto romahtaa, kurkku on kipeä ja vereslihalla oksentamisesta, paino putoaa monia monia kiloja, keho käy enää säästöliekillä ja kuivuu kuivumistaan. Mieli sukeltaa syviin vesiin, masennus tai vähintään synkät ajatukset saattavat astua kuvioon, ja pahimmillaan odottaja haluaa keskeyttää raskauden, kun ei enää yksinkertaisesti jaksa. Hyperemeesi on selviytymistä tunnista ja minuutista toiseen, aikaa elämässä kun on hengissä, muttei kuitenkaan elossa - maanpäällinen helvetti.


Raskaus ei ole sairaus, mutta hyperemeesi on. Siihen sairastuu vuosittain 1-2 prosenttia odottajista. Se on sairaus, joka useimmiten vaatii sairaalahoitoa - hoitona käytetään suonensisäistä nesteytystä. Valitettavasti terveydenhuollossa saa kuitenkin hyvin puutteellista hoitoa tähän vielä hyvin tuntemattomaan sairauteen. Odottaja kohtaa usein vähättelyä, välinpitämättömyyttä, jopa tyrmäämistä. Hyperemeesi on Suomessa vielä hyvin väärinymmärretty sairaus. Jokainen hyperemeesitapaus on omanlaisensa, toiset oksentelevat vähemmän kuin toiset, mutta yhteistä on lamaannuttava pahoinvointi, joka ajaa sänkypotilaaksi toisten hoidettavaksi - kotona ja arjessa ei pysty enää toimimaan. . Pahoinvointi alkaa yleensä viikoilla 4-6 ja laantuu tavallisesti viikoilla 21, mutta 10-20 prosentilla se jatkuu läpi koko raskauden loppuen vasta synnytykseen tai sen jälkeisiin päiviin.


Sairaudella voi olla jopa vaikutuksia sikiöön. Kun äiti kärsii, lapsikin kärsii. Pitkäaikainen aliravitsemus, stressi ja kuivuminen voivat aiheuttaa riskejä sikiön terveyteen. Olisi siis äärimmäisen tärkeää hakeutua ajoissa hoitoon. Raju vatsatauti kuvailisi varmasti parhaiten taudinkuvaa. Voi siis kuvitella oksentavansa kuten rajussa vatsataudissa, mutta kuukausitolkulla. Jos tämä ei ole sairaalahoitoa vaativaa, niin ei sitten mikään.


Kun muistin pitää mielessä sen, minkä vuoksi taistelin - oma pieni vauva, joka pian päätyy syliin - jaksoin selviytyä päivästä, tunnista ja minuutista toiseen. Tuon maalissa häämöttävän palkinnon voimalla jaksaisin aivan varmasti loppuunkin saakka, ajattelin sairastamisen akuuttivaiheessa, ja taistelun päätteeksi kävelen taas vahvempana elämässä eteenpäin lapsi sylissäni. Toisaalta kaikista pimeimpinä yön tunteina itkiessäni toivoin tämän loppuvan, en vain jaksanut enempää.


Jottei tätä kaikkea olisi tehty liian helpoksi, sairastamiseni lomassa meitä piinasi huoli vauvasta. Ensimmäisestä vapaaehtoisesta ultrasta lähtien olimme iloisen ja odotetun käynnin sijasta saaneet huonon ennusteen. Lapsemme oli suuren nestekerroksen peitossa, turvotusta oli niskan lisäksi koko vartalolla yli 13mm. Raajat olivat koukistuneet ja ultrasta toiseen lapsi oli liikkumaton. Lääkärien varoituksista huolimatta emme jaksaneet uskoa, että meille kävisi huonosti. Olimme optimistisia huonosta olostani huolimatta, olihan meille kerrottu, ettei minun voinnillani ollut mitään tekemistä lapsen kehityksen kanssa. Halusimme jatkotutkimuksiin, joita meille järjestettiin ja tarjottiinkin hyvin. Jouduimme käymään kaikenlaisissa kokeissa, ylimääräisissä ultrissa, ja saimme puheluita sieltä täältä. Minua pisteltiin ja tökittiin joka puolelle kehoa, lähetettiin näytteitä sinne tänne.


Elimme kuukausia epätietoisuuden ja pelon vallassa, vailla tietoa tulevasta. Ennuste huononi huononemistaan, ja mielemme mustui sen myötä.


Olin viikolla 16 jo niin väsynyt ja fyysisesti aivan raatona, etten jaksanut kävellä omin avuin. Kaatuilin sairaalan käytävillä ja oksensin sappinesteitä kaksin kerroin tunnista toiseen. Kun lähdimme taas kerran meille varattuun ylimääräiseen kontrolliultraan, olimme tehneet päätöksen kaiken kokemamme ja kuulemamme pohjalta. Valmistauduimme esittämään toiveemme raskauden keskeyttämisestä. Meidän ei kuitenkaan tarvinnut sitä esittää.

"Ikävä kyllä sykettä ei enää löydy. Luonto on hoitanut tehtävänsä.”


Makasin alasti tutkimuspöydällä ja tuijotin katon saumoja. Kuuntelimme hyvän tovin huoneeseen laskeutunutta hiljaisuutta. Maailma pysähtyi siihen hetkeen, ja mieheni kanssa olimme silti vain helpottuneita. Itkuhanat aukesivat ja kuukausien patoumat lähtivät avautumaan. Olimme toimineet saattohoitajina tahtomattamme jo viikkoja, jopa kuukausia. Nyt se kaikki oli ohitse. Tätähän olin toivonut, lapseni kuolemaa, jotta saisin oman normaalin olotilani taas takaisin. Olin tosiaan toivonut lapseni kuolemaa. Nyt kun näin oli käynyt, olin ensimmäisen tunnin ajan asiasta vain helpottunut, nyt minun ei tarvitsisi enää fyysisesti kärsiä. Vielä olisi kuitenkin edessä synnytys. Lääketieteen termein diagnoosimme oli ”keskeytynyt keskenmeno”. Pieni enkelityttömme syntyi 26.2.2022. Tuskainen ja traumaattinen synnytys hoidettiin Helsingin Naistenklinikan osastolla 30.


Näin jälkikäteen lohduttaudun ajatuksella, etten voinut itse asioille mitään. Tein parhaani. En kuitenkaan pystynyt pitämään lasta hengissä sisälläni, syytän itseäni siitä vielä varmasti kauan. En ole enää sama ihminen joka joskus kauan aikaa ennen raskautta tunsin olevani. Miten tälläisestä selviää, kun oma lapsi kuolee? Uhrasin kehoni sairaudelle, kärvistelin ja sinnittelin, kaikki turhan takia. Fyysinen kärsimykseni päättyi lapsen ja istukan synnyttyä, mutta henkisesti olen aivan rikki. Elän surutyövaihetta, keräilen rikkinäisiä palasia kasaan eläessäni äitinä ilman lastani. Opettelen tähän uuteen minääni ja koetan selvitä päivästä toiseen. Aivan kuten tein raskauden aikanakin. Ympyrä on tietyllä tavalla sulkeutunut.



154 views0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page